8.3 Konstruktionistien näkemyksiä muutoksesta

Politiikka on inhimillisen elämän - tavallisesti kollektiivisten - ehtojen hallitsemisen käytäntöä (Ross 1985, 132). Stephen Ross on analysoinut Michel Foucault'n näkemystä vallasta ja vastarinnasta. Jokainen poliittinen toiminta ja ihanne kuuluu historiaan kaksinkertaisessa mielessä siten, että poliittinen toiminta alkaa upotettuna käytännön poliittisiin ehtoihin tai oloihin ja että jokainen poliittinen tarkoitus veistetään käytännön ehtoihin tai oloihin. Historiasta ei voi paeta, mutta tämä ei merkitse vallitsevien poliittisten olojen vankina olemista. Erityiset historialliset determinantit - orjuus, kidutus tai tietämättömyys - tuottavat erityisiä rajoituksia aikakautenaan ja tapahtumapaikassaan. Mutta ne tuottavat myös vastarintansa, jotka saavat aikaan niiden oman muodonmuutoksen. (Mt., 134.) Sekä vastarinta ja vaihtoehtojen kuvittelu kuuluvat yhtä paljon valtaverkostoon kuin ne voimat, joita niiden on tarkoitus vastustaa (mt., 139).

Antropologi Marshall Sahlinsin mukaan muutos on epäonnistunutta uusintamista. Muutos seuraa siitä, että yritykset käyttää perinteisiä tulkintoja ja käytäntöjä epäonnistuvat. Sahlins painottaa merkityksen muutosta vallankumouksellisena prosessina. (Sahlins 1981; Ortnerin mukaan 1984, 156). Ortnerin mielestä Sahlins saa muutoksen näyttämään liian helpolta. Ryhmät, joiden etuja muutos uhkaa, tulevat toimimaan säilyttääkseen olemassa olevan järjestyksen. Lisäksi suuri osa uusintamisesta tapahtuu yksityisellä alueella. Siellä uusinnetaan mm. sukupuolten väliset suhteet ja lasten kasvatuskäytännöt. Mitä vahvemmin yksityinen alue on eristetty laajemmasta sosiaalisesta alueesta, sitä hankalampi uusien merkitysten ja arvojen on vaikuttaa uusintamiskäytäntöihin. (Mt., 156.)

Vaikkakin toimijoiden pyrkimykset ovat käytäntömallissa keskeisiä, on merkittävä sosiaalinen muutos suuresti sivutuote, toiminnan ei-aiottu seuraus, olipa toiminta kuinka rationaalista tahansa (mt., 157). Michel Foucault on kirjoittanut, että ihmiset tietävät, mitä he tekevät; he usein tietävät, miksi he tekevät, mitä tekevät; mutta se, mitä he eivät tiedä, on se, mitä se, mitä he tekevät, tekee. (Dreyfus & Rabinow 1982, 187.)

John Grube on tutkinut Toronton homoyhteisöä. Grube katsoo homoyhteisön koostuvan kaikista, jotka identifoivat itsensä homoksi. Järjestäytynyt homoyhteisö puolestaan koostuu kaikista, jotka ovat kuuluneet vähintään yhteen homojärjestöön, joka on perustettu vuoden 1969 jälkeen. Grube on arvostellut konstruktionismia, koska sosiaalinen konstruktionismi painottaa epäjatkuvuutta. Konstruktionistit korostavat yhtäkkistä murrosta homohistoriassa 1969. Sen jälkeen on ollut homoyhteisö ja sitä ennen saattoi olla ainoastaan verkostoja, klikkejä tai alakulttuureja. (Grube 1987, 156, 157.) Grube huomauttaa, että perinteiset muodot ovat säilyneet edelleen ja että yksityisissä juhlissa ja verkostoissa siirretään kulttuurisia arvoja sukupolvelta toiselle (mt., 164).

Radikaalit johtajat ovat usein saaneet voimakkaita vaikutteita ulkopuolisista malleista. Koko yhteisö ei muuta käsitystä itsestään yhdessä yössä tai samaan aikaan. Ajatus homoseksuaalisuudesta syntinä, rikoksena, sairautena tai normaalina käyttäytymisenä menee hitaasti yhteisöpyramidin eri kerrostumien läpi. Siten yhteisössä voi olla samaan aikaan erilaisia itseä koskevia käsityksiä. (Mt., 159.)

Väittelyt essentialismista ja sosiaalisesta konstruktionismista eivät ole ainoastaan akateemisia ja teoreettisia. Niillä on käytännöllisiä ja poliittisia implikaatioita. Essentialismi otaksuu staattisen homoseksuaali- ja lesbovähemmistön. Se hyväksyy myös ajatuksen luonnollisesta heteroseksuaalisesta enemmistöstä läpi historian. (Champagne & Kinsman 1987, 26.)

Essentialistinen näkemys johtaa nykyisen homo/heteropolariteetin hyväksymiseen, jossa homot ovat - kuten etniset vähemmistöt - naturalisoitu vähemmistö, jolle on annettu kansalaisoikeudet. Essentialistiset näkemykset eivät ota huomioon vaihtelevia seksuaalisen hallinnan tai määrittelyn strategioita, eivätkä ne johda yhteiskunnallisesti institutionalisoidun heteroseksuaalisuuden kritiikkiin. Essentialistisista näkemyksistä seuraa ainoastaan seksuaalisen suuntauksen suojaamisen hyväksyminen. (Mt., 36.)

Toisaalta konstruktionistinen diskurssiteoria tarjoaa tuskin mitään todellista perustaa vastarinnalle ja muutokselle. Homoliikkeen aktivistien on vaikea soveltaa sitä poliittiseen työhön. Foucault'laisissa teoksissa valtasuhteet määrittelevät tai kaappaavat vastarinnan. Selkeää tietä näistä valtasuhteista vapautumiseen ei ole. (Mt., 37.)

Dekonstruktionistinen teoria on tärkeä muunnos konstruktionistisesta diskurssiteoriasta. Siinä on kuitenkin vaaransa. Lesbouden ja homoseksuaalisuuden hylkäämistä tai purkamista (deconstruct) ei voi olla, ellei myös heteroseksuaalisuutta pureta. Vaikkakin lesbo- ja homoluokittelut saattavat olla rajoittavia, täytyy ne hyväksyä, koska ne ovat sorron vastustamisen perusta. (Mt., 37, 38.)

Champagne ja Kinsman katsovat, että nykyisiä kategorioita ei ole hyväksyttävä lopullisena kohtalona. Kategorioiden hyväksyminen rajoittaisi lesbojen ja homomiesten kamppailun jo saavutettuun pieneen yhteiskunnalliseen tilaan. Ei myöskään ole syytä nojata ajatuksiin muuttumattomasta ja luonnollisesta homo- ja lesbovähemmistöstä. Sen sijaan on uhmattava niitä konkreettisia tapoja, joilla seksuaalisuus organisoidaan ja heteroseksuaalisuus institutionalisoidaan yhteiskunnassa. Tämä näkemys sallii sekä homo- ja lesbokulttuurien puolustamisen että sen tunnustamisen, että ne ovat historiallisesti luotuja. (Mt., 38.)