8.2 Tutkimus sekä vapautumisen että kontrollin palveluksessa

Uudet käsitykset homoseksuaalisuudesta ovat viime vuosisadalta lähtien tarjonneet oikeutuksen homojen vapautuspyrkimyksille. Mutta käsitykset ovat myös olleet kahlitsevia tai epäpolitisoivia.

Fredrik Silverstolpen mukaan käsitteen 'homoseksuaalisuus' otti ensimmäisenä käyttöön kirjailija Karl Maria Benkert von Kertbeny 1860-luvulla Preussissa. Hän oli ensimmäinen homojen kansalaisoikeustaistelija. Benkert von Kertbeny julkaisi 1869 pamfletin, jossa hän vastusti 'luonnottomia tekoja' rankaisevaa lakia. Hän esitti, että demokratia, liberalisointi ja moniarvoisuus oli ulotettava koskemaan myös seksuaalisuuden aluetta eikä yksinomaan poliittista ja taloudellista aluetta. Benkert von Kertbeny loi ensimmäisenä myös käsitteen "synnynnäinen homoseksuaali". Tämä käsite palveli kirjailijan poliittisia päämääriä. (Silverstolpe 1990, 1, 2.)

Lääketieteellisessä kirjallisuudessa käsite 'homoseksuaalisuus' alkoi esiintyä 1880- ja 1890-luvulla. Homoseksuaalisuus patologisoitiin. 1900-luvun alussa lääkärit olivat lähes yksimielisiä siitä, että homoseksuaalisuuden alkuperä on perinnöllinen. Saksassa ja Isossa-Britanniassa oli lääkäreitä, jotka esittivät, että yksilöitä ei saisi rangaista biologisesta perimästään. Biologista perimäänsähän ihminen ei voi kontrolloida. Siten synnynnäisyysnäkökulma palveli homoseksuaalisia uudistusliikkeitä, jotka pyrkivät poistamaan homoseksuaalisten suhteiden rangaistavuuden. (D'Emilio 1983, 15.)

Lääketieteen ulkopuolella sairausmalli ei juuri vaikuttanut homoseksuaalisuuden ymmärtämiseen. Tuomitseva kirkko ja rankaiseva laki pysyivät 1940-luvulle saakka tärkeämpinä kontrollimekanismeina. (Mt., 17.)

Jeffrey Weeksin mukaan muutokset homoseksuaalisuutta koskevissa asenteissa 1800-luvun lopulla olivat muiden suurten muutosten ei-aiottuja seurauksia. Ajan sosiaaliset liikkeet korostivat miehisen himon vaaroja ja julkisen säädyllisyyden välttämättömyyttä. Isossa-Britanniassa pelättiin imperiumin heikentymistä. Perhe nähtiin tärkeänä imperiumin vahvistamisessa. Sosiaalihygieenisten liikkeiden puolestapuhujat pitivät himoa uhkana sekä perheelle että kansakunnalle. Weeks ajattelee, että homoseksuaalisuudesta tulee yhteiskunnallisen huolen kohde vain silloin, kun seksuaalisuus yleensä tulee julkisesti tärkeäksi. (Weeks 1981, 106, 107.)

Celia Kitzinger on puolestaan kuvannut sitä, kuinka lesbouden patologisointi liittyi vuosisadan vaihteen naisliikkeen synnyttämään uhkaan. Ensimmäisen aallon feministit analysoivat seksuaalisuhteita poliittisesti. Naimattomuus ja selibaatti mahdollistivat vapautumisen miesten palvelemisesta ja sallivat naisten omistautua poliittiselle toiminnalle. Sosiaalisten ja taloudellisten olosuhteiden muututtua niin, että keskiluokan naisille tarjoutui työtilaisuuksia, oli mahdollista elää naimattomana ja miehistä taloudellisesti riippumattomana. Tällöin naisten välisistä suhteista tuli todellinen vaihtoehto avioliitolle. Kitzingerin mukaan varhaiset seksologit, Krafft-Ebing, Havelock Ellis, Forel ja Bloch vastasivat tähän ajan sukupuolijärjestelmää uhkaavaan tilanteeseen kahdella tavalla. Naiset "löydettiin" seksuaalisina olentoina. Heteroseksuaalisuutta alettiin ylistää. Miesten parantunut seksitekniikka antaisi naisille seksuaalisen nautinnon. (Kitzinger 1987, 41.)

Toinen reaktio tilanteeseen oli lesbouden patologisointi. 'Lesbolla' oli olemus, joka erotti hänet normaaleista naisista. Vuosisadan alun käsitykset esiintyvät Abrahamin (1907) tekstissä. Abraham ajatteli, että naisen homoseksuaalisuus saattoi ilmetä tukahdutettuna toiveena olla mies. Tämä tukahdutettu toive ilmeni maskuliinisina älyllisinä ja ammatillisina pyrintöinä ja kiinnostuksen kohteina. Abrahamin mukaan tällaiset naiset julistivat kiinnostustensa olevan yhtä paljon feminiinisiä kuin maskuliinisiakin ja että sukupuoli ei vaikuttanut yksilön henkiseen kapasiteettiin. Abraham katsoi tämän naistyypin olevan hyvin edustettuna aikakauden naisliikkeessä. Myös muut seksologit kuvasivat 'lesboa' tavoilla, joista kävi ilmi yhteyden luominen lesbouden ja ajan naisliikkeen välillä. Kitzingerin mukaan uusi tiede, seksologia, pelotteli naiset takaisin avioliittoon ja mukautumiseen. (Kitzinger 1987, 42.)

On väitetty, että Yhdysvalloissa homoseksuaalisuus poistettiin sairausluokituksesta 1973, koska psykologien kauan jatkuneet yritykset parantaa homoseksuaaleja epäonnistuivat. Homoseksuaalisuuden uudelleenmäärittely ei-patologisena oli hyödyllisempää kuin terapeuttisen intervention hyödyttömyyden myöntäminen (Silverstein 1984; mt., 22).

Uudemmasta liberaalihumanistisesta normalisointitutkimuksesta Celia Kitzinger väittää, että identiteettimallit edustavat avointa yritystä muotoilla lesbosubjektiviteetteja määritellessään sen, mitä hyvin sopeutunut lesbo ajattelee, tuntee ja uskoo itsestään. Kitzingerin mukaan jokainen sopeutumisen ja terveyden kriteeri on arvoarvostelma hyvän elämän ja toivottavan persoonallisuuden luonteesta. Arvoarvostelmat heijastavat keksijöittensä omia sosiopoliittisia taustoja ja etuja. (Mt., 51 - 54.)

Patologistit pitivät sairausmallin hyväksyviä homoja ja lesboja sopeutuneimpina ja vähiten häiriintyneinä, mikäli he etsivät hoitoa ja halusivat muuttua heteroseksuaaleiksi. Liberaalihumanismissa näkemys on päinvastainen. Vähiten sopeutunut ei hyväksy omaa homouttaan tai lesbouttaan. (Mt., 52, 53.)

Uudemmassa gay-myönteisessä tutkimuksessa lesbous konstruoidaan vaihtoehtoiseksi elämäntavaksi, erääksi rakastamisen muodoksi, seksuaaliseksi suuntautumiseksi tai erääksi itsensä toteuttamisen muodoksi. Tälläistä lesbouden konstruointia Kitzinger pitää uutena vaiheena lesbojen sorrossa. (Mt., vii.)

Kitzinger on itse lesbofeministi. Hän katsoo, että niin aiempi sairausmalli kuin uudempi liberaalihumanistinen identiteettimalli ovat epäpolitisoivia 'lesbon' konstruktioita, jotka järjestelmällisesti väheksyvät radikaalifeministisiä teorioita lesboudesta ja sorron syistä. Liberaalihumanistinen 1970- ja 1980-luvun tutkimus lesbo- ja homoidentiteettien kehityksestä siirtävät toiminnan sosiaalisen järjestyksen muutoksesta ja poliittiselta alueelta yksityiselle alueelle. Identiteettimallit tarjoavat yksilön eikä järjestelmän muutosta. Siten ne vahvistavat status quota ja vapauttavat instituutiot sosiopoliittista ongelmaa koskevasta vastuusta. (Mt., 34, 35.)

Kitzinger kritisoi identiteettimallien hierarkkisuutta. Korkeimmalla kehityksen tasolla homo- tai lesboyksilö uskoo olennaisesti olevansa samanlainen kuin heterot. Tällöin hän näkee homoutensa tai lesboutensa yhtenä normaalina osana itsestään ja on integroitunut yhteiskuntaan tuntien olonsa hyväksi heteroseksuaalisessa maailmassa. Identiteettimallien luojista monet ovat kylläkin tunnustaneet sosiopoliittisen sorron vaikutukset, joiden takia korkein kehitystaso on useimpien homojen saavuttamattomissa. Kuitenkin malleissa on asetettu korkeimmaksi kehitystasoksi hyvin sopeutunut lesbo tai homo. (Mt., 51 - 55.)

Identiteettimalleissa yhteisöllisyys ja poliittinen toiminta homoliikkeessä nähdään ainoastaan välivaiheena matkalla korkeimmalle kehitystasolle. Lesbon todellinen identiteetti ei siten ilmene nimenomaisesti hänen poliittisessa toiminnassaan, vaan hänen ainutlaatuisessa yksilöllisessä identiteetissään. Lesbous on vain pieni osa kokonaispersoonaa. (Mt., 45.)

Kitzinger katsoo siis, että keskittyminen identiteettiin kääntää huomion pois ulkomaailman sorrosta. Pelastus on saavutettavissa muuttamalla yksilöä eikä järjestelmää. (Mt., 55, 56.) Identiteettipolitiikka homoliikkeen omaksumassa muodossa jättää järjestelmän koskemattomaksi. Homoutta tai lesboutta ei nähdä uhkana yhteiskunnalle ja sen heteroseksistiselle patriarkaaliselle järjestelmälle.

Fredrik Silverstolpe on esittänyt haasteen konstruktionismin 'valtamallille'. Jos homohistorioitsijat ennen Foucault'ta korostivat hiljaisuuden salaliittoa, homoseksuaalien näkymättömyyttä ja vaientamista, tämän päivän valistunut konstruktionisti korostaa tieteen salaliittoa. Foucault'n ja Weeksin mukaan 'homoseksuaalinen diskurssi' toimi alunperin sosiaalisena kontrollina. Silverstolpe kutsuu tätä 'valtamalliksi' (power-model). Silverstolpe itse kirjoittaa homoseksuaalisuuden 'etumallin' (interest-model) puolesta. Hän ajattelee, että 'homoseksuaalin' kategoria keksittiin tietoisesti edistämään homoseksuaalisesti kiinnostuneiden ihmisten juridisia ja sosiaalisia etuja. (Silverstolpe 1987, 206, 207.)

Itävaltalainen kirjailija Karl Maria Benkert ja saksalainen lakimies Karl Heinrich Ulrichs kehittivät ensimmäisinä homoseksuaalin ja heteroseksuaalin kategoriat. Heidän lähestymistapansa oli poliittinen ja taktinen. (Mt., 210, 213.) Ulrichsin ja Benkertin väitteet voidaan nähdä yhtenä 'homoseksuaalien ideologiana'. 'Homoseksualismi' olisi nimi ideologialle, joka tunnistaa kaksi ihmisryhmää, homoseksuaalit ja heteroseksuaalit. Homoseksuaalit, vähemmistö, ovat enemmistön, heteroseksuaalien, sortamia. Näin on huolimatta siitä, että homoseksuaalit ovat yhtä luonnollisia kuin heteroseksuaalit. Homoseksuaalit, 'vapaina syntyneet', vaativat tasavertaisia oikeuksia heteroseksuaalien kanssa. Vaatimus perustuu sekä 'luonnonlakeihin' ja/tai laissa ilmaistuihin yksilön oikeuksiin. (Mt., 214.)

Etumallissa voidaan kysyä, oliko 'tieteellä' alunperin mitään syytä keksiä homoseksuaalin kategoriaa. Lääketieteen puuttuminen sairausmallillaan Ulrichsin, Benkertin ja muiden 'sosiopoliittisiin' vaatimuksiin voidaan itseasiassa nähdä reaktiona homoseksuaali-kategorian keksimistä vastaan. Lisäksi sairausmalli voidaan nähdä yrityksenä kontrolloida ja uudelleenmäärittää tätä jo olemassa olevaa uutta kategoriaa. Siten lääketieteilijät eivät tuottaneet homoseksuaalin kategoriaa tai 'diskurssia' sellaisenaan, kuten Foucault ja muut konstruktionistit väittävät. Mutta lääketieteilijät edistivät kategorian leviämistä. Seksologien kirjat olivat tehokkaita 'homoseksualismin' uusien ajatusten välittäjiä. Seksologit käyttivät Ulrichsin ja Benkertin sanastoa ja siteerasivat heidän poliittisia tavoitteitaan. Lisäksi seksologien kirjoissa oli homoseksuaalien kirjeitä ja elämäkertoja. Kirjoja ilmestyi laajempina ja korjattuina painoksina. Kirjoista tuli eräänlainen 'Speakers Corner' homoseksuaaleille. Niissä voitiin jakaa kokemuksia ja vaihtaa näkemyksiä. (Mt., 216.)

1800-luvun tieteellä oli 'tiedotustehtävä' (media function). Tähän perustui epäpyhä liitto heteroseksuaalisen tieteen ja homoseksuaalien vapautustaistelijoiden välillä. 1800-luvun lopussa kategoria 'homoseksuaali' oli turmeltu 'sairauden' ja 'psykopatian' käsitteillä. Tuolloin jotkut homoseksuaalit emansipationistit - tietoisista taktisista syistä - olivat yhteistyössä sairausmallin edustajien kanssa. He halusivat liittoutua voimistuneen lääketieteellisen eliitin kanssa vanhaa yhteiskuntaa ja sen 'epätieteellistä' homoseksuaalien vangitsemista vastaan. (Mt., 216, 217.)

Konstruktionistisen kaavan 'määritelmä-itsemäärittely' mukaan homoseksuaalinen subjekti olisi olemassa ainoastaan oppositiossa 'tieteeseen' ja sen valtaan määritellä, nimetä ja kontrolloida. Silverstolpe esittää kuitenkin, että homoseksuaali subjekti pikemminkin näyttäisi puhuvan homoseksuaalissa diskurssissa omana itsenään. Silverstolpe katsoo, että homoseksuaali subjekti on pantava takaisin homoseksuaaliin diskurssiin. (Mt., 218.)