7 Liikkeen strategioiden poliittiset sisällöt ja kytkennät aikansa homo- ja lesbotutkimukseen 1980-luvulla

7.1 Homofobia syrjinnän selittäjänä

'Homofobia' oli koko 1980-luvun jälkipuoliskon keskeinen käsite SETA-lehdessä. Käsite korvasi aiemmin runsaasti esillä olleen vetoamisen ennakkoluuloihin ja asiallisen tiedon puuttumiseen. Homoliike oli joutunut toteamaan, ettei asiallisen tiedon tarjoaminen ole poistanut syrjintää, vaan syrjintä on paljon monimutkaisempi ilmiö. Lainsäädännön pysyessä Suomessa entisellään homojärjestön ponnisteluista ja vetoomuksista sekä homoseksuaalisuutta koskevien uskomusten vääriksi osoittamisesta huolimatta, homofobia-käsite tarjosi tervetulleen selityksen tilanteelle.

SETA-lehdessä 3/1987 oli viisisivuinen artikkeli homofobiasta "Homofobia. Homopelossa ei ole mitään järkeä". Artikkelissa newyorkilainen psykoterapeutti George Weinberg esitti näkemyksiään homofobiasta.

"Miehille, joiden machopsykologia on homovastaisuuden takana, lesbot ovat irrallaan koko asiasta. Itse asiassa ennakkoluulot naisia kohtaan ovat hyvin toisenlaisia kuin ennakkoluulot homomiehiä kohtaan. Joitakin vuosia sitten eräs newyorkilainen tuomari hylkäsi jutun lesboudesta syytettyä naista vastaan todeten ettei sellaista ole olemassakaan. Tiettyyn rajaan saakka tuo asenne pysyy sitkeässä. Harva pitää lesboja lapsenraiskaajina tai väkivaltaisina tai kiristyksen kohteina. Lesbot joutuvat kestämään samoja sosiaalisia ongelmia kuin homomiehet ilman että heitä kuitenkaan ajatellaan edes kymmenesosan vertaa niin paljon kuin homomiehiä. Lesbojen tasavertaisuuslakiesitykset todennäköisesti hyväksyttäisiin ilman suurta hälyä.

Yksi syy tähän on miehisyyden arvo ja voima yhteiskunnassamme. Miehen "naismainen käytös" tuntuu järkyttävän paljon selvemmin kuin naisen "miesmäinen käytös". Esimerkiksi pukeutumissäännöt ovat todisteena tästä - naiset käyttävät housuja, mutta miehet eivät käytä hametta. Naismaisesti käyttäytyvä mies rikkoo eteenpäinpyrkimisen sääntöjä. -- Toinen syy siihen, miksi lesbous herättää vähemmän vastustusta, on yksinkertaisesti se, että naiset joita pidetään vähemmän tärkeinä kuin miehiä, otetaan vähemmän vakavasti, kun heistä tulee homoja." (SETA 3/1987, 9, 10.)

Weinbergin mukaan lesbojen tasavertaisuuslakiesitykset todennäköisesti hyväksyttäisiin ilman yhtä suurta hälyä. Homofobiatutkimus legitimoi tieteen nimissä homojärjestöjen mieskeskeisyyden. Se pyrkii selittämään homomiehiin kohdistuvaa syrjintää. Homomiesten oletetaan olevan lesboja syrjitympiä. Lukuunottamatta kolme vuotta kestänyttä vaihetta 1980-luvun alussa SETA-lehdissä on kerrottu lähinnä homomiesten syrjinnästä. Esimerkiksi homomiesten kohtaamaa väkivaltaa on käsitelty toistuvasti. Itä-Eurooppaa koskevat lukuisat artikkelit ovat kertoneet joko homomiehistä tai sitten yleensä homoseksuaaleista.

Homofobiaa on tarkasteltu myös sosiaalisen kontrollin järjestelmänä ja olennaisena osana poikalasten sosialisaatiota. Homofobiatutkimuksen olennainen anti on se, että se suuntaa katseen yhteiskunnalliseen sukupuolijärjestelmään ja sukupuolirooleihin yhteiskunnan seksuaalikielteisyyden sijaan. Homofobia toimii yhtenä sukupuolijärjestelmän ylläpitäjänä.

Homofobian avulla maskuliinisuus tuotetaan ja uusinnetaan. Miesten homofobia erottaa maskuliiniset ja feminiiniset kulttuuriset roolit estämällä miehiä osoittamasta niin kutsuttuja feminiinisiä piirteitä kuten hoivaavuutta, välittämistä, tunneilmaisua ja hellyyttä. Homofobia on funktionaalista perinteisen miehen roolin ylläpitämisessä. Pelko homoksi leimautumisesta pitää miehet kulttuurin määrittelemän sukupuolelle sopivan käyttäytymisen rajojen sisällä. Se häiritsee myös miesten välisen läheisyyden kehittymistä (Morin & Garfinkel 1978, 41; Andersenin mukaan 1988, 79). (Andersen 1988, 78, 79.)

Yksilökeskeistä homofobiatutkimusta on myös voimakkaasti arvosteltu. Teoksessaan "The Social Construction of Lesbianism" Celia Kitzinger (1987) väittää, että liberaalihumanistinen psykologia on korvannut sairaan homoseksuaalin sairaalla homofobilla. Homofobia kuvataan vakavaksi häiriöksi. Homofobit kuvataan autoritaarisiksi, dogmaattisiksi, kognitiivisesti jäykiksi. Homofobiset yksilöt myös haluavat tukea jäykkiä sukupuolirooleja. Heillä on perinteiset stereotyyppiset asenteet naisia kohtaan ja heidän käsityksensä seksuaalisesta käyttäytymisestä on kapea eivätkä he salli siitä poikkeamista itselleenkään. (Mt., 57.)

Kitzinger esittää, että homofobiatutkimukseen sisältyvät arvot ovat liberaalihumanismin arvoja. Henkisesti terve, ei-homofobinen yksilö määritellään sellaiseksi, joka kannattaa liberaalihumanistisia väitteitä homoseksuaalisuudesta kuten väitettä, että homoseksuaaleja ei voida erottaa heteroista asenteissa, ulkomuodossa tai käyttäytymisessä (mt., 59). Kitzingerin mukaan homofobia-käsite ja sen operationalisoitu määritelmä vetoavat sosiopoliittisen ilmiön yksilökeskeisiin selityksiin syyttämällä homomiesten ja lesbojen sorrosta yksilöitä, jotka ovat ennakkoluuloisia homoseksuaaleja kohtaan. Kitzinger pitää liberaalihumanismia ideologiana, jolle on olennaista selittää yhteiskunnallisia epäkohtia yksilöiden ennakkoluuloisuudella. Homofoobikoiden luokitteleminen sairaiksi on vähemmän uhkaavaa kuin se, että lesbojen ja homomiesten sortoa yritettäisiin tarkastella poliittisena kysymyksenä. Kitzinger mainitsee, että psykologia on onnistunut homofobia-käsitteen popularisoimisessa sekä keskiluokkaisen yleisön keskuudessa että homo-, feministi- ja lesboliikkeissä. Tätä hän pitää osoituksena liberaalihumanistisen ideologian huomattavasta menestyksestä. (Mt.,61.) Liberaalihumanistisen psykologian keksinnöt "hyvin sopeutuneesta homoseksuaalista" sekä "sairaasta homofobista" palvelevat homojen ja lesbojen sorron epäpolitisointia, joka legitimoidaan tieteen nimissä. (Mt., 62.)

Myös Ken Plummer (1981) on esittänyt, että tutkimus on tehnyt homofobisista yksilöistä syntipukkeja ja siten se ei ole ottanut huomioon lesbojen ja homomiesten kohtaamaa institutionalisoitua sortoa.