6.4 Seksuaalinen vapautuminen vai vapautuminen sukupuolisorrosta?

Pedofiliakeskustelu suomalaisessa homoliikkeessä 1980-luvun lopussa saattaa ennakoida homoliikkeen jakaantumista kahteen linjaan, joista toinen jatkaa 1960-luvun ns. "seksuaalisen vapautumisen" äänenpainoin ja toinen linja puolestaan irtautuu seksuaalipoliittisesta diskurssista sosiaaliseksi liikkeeksi. Jälkimmäinen linja painottaa identiteetin ei-seksuaalisia puolia, kuten yhteisöä, elämäntapaa ja omaehtoista kulttuuria. Se katsoo homoutta ja lesboutta sukupuolijärjestelmästä käsin.

Liberalistinen homoliike on joutunut kyseenalaistamaan itsensä ja samalla yhden liberalismin arvoista, vapauden. Kuten Agnes Heller kirjoitti, vapaudella, jota ei ole määritelty, ei ole myöskään rajaa. Pedofilian puoltajat turvautuvat samoihin keinoihin kuin varhaiset homoliikkeen aktivistit. Ennakkoluulot, asenteet, asiallinen tieto ja ennakkoluuloton tutkimus - tämä retoriikka toistuu nyt pedofiliakeskustelussa. Pedofiliasta SETA-lehdessä on kirjoitettu pariin otteeseen. "Hui kauhistus. Homous insestikeskustelussa" (SETA 3/1987) ja "Pedofilia - kaksi kertomusta" (SETA 1/1989) ovat miesten kirjoittamia.

"Ohessa on kaksi erilaista kertomusta ilmiöstä, jota kutsutaan pedofiliaksi. Mielestäni ne osoittavat, etteivät pedofiilit ole sen yhtenäisempi ryhmä kuin homot tai heterotkaan. Pedofilia on ilmiö, josta monilla on mielipiteitä. Haluaisin kuitenkin kysyä: mitä on pedofilia? Pedofiliaa ei vielä tunneta juuri lainkaan. Väitän, ettei seksuaalivähemmistöjen keskuudessa olla sen vapaampia asenteista suhtautumisessa pedofiliaan kuin mitä psykoanalyytikot ovat suhtautumisessaan homoihin. -- Pedofilia ei ole sama asia kuin insesti eikä lapsiin kohdistuva väkivalta ole pedofiliaa. Sopivan suojaikärajan pohtiminen on mielestäni väärää kysymyksenasettelua. Olennaisempaa olisi saada aikaan ennakkoluulotonta tutkimusta siitä, mitä pedofilia on ilmiönä, minkälaisia ovat pedofiilien elämäntavat ja miksi pedofiliaan suhtaudutaan jyrkän kielteisesti." (SETA 1/1989, 26.)

Molemminpuolisen vapaaehtoisuuden ja rakastamisen retoriikka, johon varhainen homoliike Suomessakin vetosi 1970-luvulla, on nyt osa pedofiliakeskustelua.

"(T)ässä keskustelussa on hyvä muistaa erottaa hyväksikäyttö ja rakastaminen. Rakkauteen liittyy aina seksuaalisuus, joten jos tunne on vapaaehtoista ja molemminpuolista, se täytyy ihmiselle sallia. Siksi suojaikärajat ovat jollain tapaa surkuhupaisia." (SETA 2/1989, 39.)

Puheenvuorossa "Seksi ja SETA" kirjoittaja, nainen, halusi avata laajemmankin keskustelun SETAn roolista ja tarkoitusperistä.

"Kun keskustellaan seksistä, ei pidä juuttua 6-lukulaisiin asemiin. Sen keskustelun jälkeen ei kestänyt kauan kun ainakin me naiset saimme huomata, että "seksuaalinen vapautuminen" tarkoittikin useimmiten miehen rajatonta oikeutta genitaaliseksiin. -- Mutta ei myöskään pidä palata tuota 60-luvun keskustelua edeltävään moralismiin ja tuomitsemiseen. -- Onko niin, että miehet, joilla tässä maailmassa on yhä valta, kuvittelevat että seksuaalinen halu on aina toteuttamista varten? -- (O)n aika avata eettinen keskustelu vastuullisesta inhimillisestä kanssakäymisestä. -- Minulla on se käsitys että SETA on ihmisoikeusjärjestö, joka puolustaa tiettyjen ihmisryhmien oikeuksia yhteiskunnassa. Nämä ryhmät ovat lesbot, homomiehet, biit, transvestiitit ja transseksuaalit. Meitä ei järjestön nimestä huolimatta yhdistä mikään poikkeava seksuaalinen käyttäytyminen, vaan pikemminkin se, että kukin ryhmä omalla tahollaan asettaa kyseenalaiseksi yhteiskunnan sukupuolijärjestelmän, siis jaon miehiin ja naisiin. Me emme ole "oikeita miehiä" ja "oikeita naisia" tämän maailman silmissä. Kysymys on elämäntavoista, identiteetistä, sosiaalisista suhteista ja niihin liittyvistä ongelmista yhteiskunnallisen sorron oloissa. Se että meidät on aikanaan ulkoapäin niputettu "seksuaalisiksi vähemmistöiksi", ei velvoita meitä erityisesti solidarisoitumaan seksuaalisesti niin tahi näin käyttäytyvien ihmisten kanssa. -- En ymmärrä, miksi SETA:n pitäisi yhteiskunnassa ottaa yleisen seksiasiantuntijan ja -auttajan rooli." (SETA 2/1989, 38, 39.)

Tampereen Vagabondin päivystäjäryhmä jatkoi "Seksi ja SETA" -keskustelua.

"SETAn tulee olla laajemmassa mielessä seksuaalipoliittinen ja seksuaalisuuteen perehtynyt järjestö. -- Yhteistä ihmisten seksuaalisuudelle on kuitenkin aina toive seksuaalisuuden jakamisesta toisen ihmisen kanssa. Tämä koskee myös puhelinrunkkareita, itsensäpaljastajia ja pedofiilejä kuten muitakin seksuaalisia ryhmiä. -- Asiakkaamme on mahdollisesti itsensäpaljastaja, joka on joutunut moniin häpeätilanteisiin. Tavoitteena (päivystysryhmässä) on, että hän voi vähentää näitä itsetuhoavan käyttäytymisen muotoja ja löytää halulleen paljastella itseään positiivisen tilanteen." (SETA 3/1989, 30.)

Vagabondin päivystäjäryhmä kirjasi kannanottoonsa otteen SETAn säännöistä, joissa yhdistys toteaa puolustavansa seksuaalisten vähemmistöjen oikeuksia yhteiskunnassa (mt., 30).

Pedofiliakeskustelussa ei viitattu siihen, että pedofilian myötäileminen SETAssa uhkaisi homoliikkeen "kunniallisuutta". Ilmeisesti homoliike on nyt tilanteessa, jossa se itse pyrkii määräämään niin etiikkansa kuin identiteettinsä.

Monissa muissa maissa seksuaaliliberaalien ja "konservatiivien" välinen kamppailu on alkanut aiemmin sadomasokismi- ja pedofiliakeskustelulla. Sekä Jacquelyn Zita että Jeffrey Weeks ovat kirjoituksissaan käsitelleet aihetta.

Uudet ryhmät vaativat paikkaa julkisella alueella (sadomasokistit, prostituoidut, pedofiilit, transvestiitit ym.). Kuitenkin vallitsevaa kulttuuria leimaa yhä konservatiivisempi sukupuolipolitiikka. Zitan mielestä onkin kysyttävä seksuaalisen monipuolisuuden parissa puuhailun poliittista merkitystä. Kapinasta on tullut loputonta ruumiillisen nautinnon metsästämistä ja perinteiden rikkomista. Jotkut homoseksuaaliset teoreetikot ja seksuaalisten vähemmistöjen puolesta taistelevat kuitenkin väittävät, että seksuaalinen monimuotoisuus kannustaisi uuteen radikaaliin sosiaalisen muutoksen ja henkilökohtaisen vapautumisen mahdollisuuteen. (Zita 1990, 5.)

Zita katsoo, että seksuaaliliberaalit liikkeet merkitsevät uutta seksuaalisuuden yksityistymistä. Etiikka, joka vetoaa vapauteen, seksuaalisten vähemmistöjen oikeuksiin ja konservatiivisten seksuaalinormien uhmaamiseen vaaran ja nautinnon nimissä, on alku uudelle seksuaalisuuden yksityistymiselle. Seksuaaliliberaaleissa liikkeissä, jotka liittoutuvat perinteisen liberalismin ja yksilön itsemääräämisoikeuden kanssa, määräävät samoinajattelevien aikuisten halu ja nautinto seksuaalisuuden toteuttamisen reunaehdot. Radikaalifeministisen analyysin mukaan tietyt seksuaaliset käytännöt - esimerkiksi prostituutio ja pornografia - alistavat naisia riippumatta siitä, onko suostumusta vai ei. (Mt., 5.)

Uusliberaalin liikkeen ja radikaalifeministisen analyysin välillä on jännitys. Feministit ovat esittäneet uusia kysymyksiä mm. seksuaalisen käytännön sosiaalisesta konstruoinnista ja sen yhteydestä yhteiskunnalliseen sukupuolijakoon ja naisten alistamiseen. Radikaalifeministit katsovat seksuaalisuuden määräytyvän sosiaalisesta sukupuolesta. Sen tähden seksuaalisuus on poliittista. (Mt., 10.) Radikaalifeministit ovat järjestäytyneet poliittisesti pornografiaa ja prostituutiota vastaan ja pyrkivät niiden juridiseen ja yhteiskunnalliseen säätelyyn. Seksuaaliliberaalit puolestaan haluavat pitää seksuaalisuuden yksityisasiana ja vastustavat "vapaan seksuaalisuuden ilmaisun" rajoituksia. (Mt., 11.)

Liz Stanley (1984, 54) on arvostellut Jeffrey Weeksin ja muiden homovapautusteoreetikoiden liberalistisia näkemyksiä seksuaalisuuden ensisijaisuudesta vapautumisessa. 'Seksuaalinen vapautuminen' tarkoittaa käytännössä usein seksuaalista vapautumista miehiä varten miesten ehdoilla. Tähän sisältyy naisten ja sekä poika- että tyttölasten hyväksikäyttö. (Mt., 59.) Stanley kritisoi Weeksin näkemystä seksuaalipolitiikasta pyrkimyksenä rakentaa uusia tai aiemmin tukahdutettuja tai sorrettuja seksuaalisia identiteettejä. Stanleyn mielestä seksin seksuaalipoliittiseen analyysiin tulisi kuulua vallan analyysi: miesten valta naisten ylitse, aikuisten valta lasten ylitse ja erityisesti kaikkien aikuisten miesten - sekä homoettä heteromiesten - valta nimetä, määritellä, kontrolloida ja käyttää naisia ja lapsia sekä toisiaan niin usein kuin mahdollista. (Mt., 60.)

Jeffrey Weeks (1985, 209) pitää seksuaalisia identiteettejä välttämättöminä seksuaalipolitiikan lähtökohtina. Stanleyn artikkelin jälkeen ilmestyneessä kirjassaan Weeks katsoo, että kaikkia epäortodoksisen seksin ilmauksia ei voida pitää yhtäläisesti pätevinä. Seksuaaliset identiteetit eivät ole seksuaalisuutemme tai seksimme sanelemia, vaan pikemminkin niissä on kysymys siitä, mitä haluamme olla tai voisimme olla. Niissä on kysymys yrityksestä kehittää elämäntyyli. Olennaista on tekojen etiikka, suhteiden laatu, nautinnon mahdollisuudet, seksuaalisuuksien rakentaminen ja kysymykset vallasta. Weeksin mukaan seksuaalipolitiikka alkaa inhimillisen monimuotoisuuden tunnustamisesta. (Mt., 209, 210.)

Näyttäisi siltä, että näkemyserot olisivat homomiesten ja lesbojen välisiä. Mutta myös lesboteoreetikoiden keskuudessa väitellään homomiesten ja lesbojen sorron ensisijaisesta sijaintipaikasta. Gayle Rubinin mukaan feminismi on teoria sukupuolisorrosta. Lesbofeministit ovat analysoineet lesbojen sortoa enimmäkseen naisten sorron puitteissa. Rubinin mukaan olisi kuitenkin erotettava sukupuolen yhteiskunnallinen organisointi seksuaalisuuden yhteiskunnallisesta organisoinnista. Jälkimmäinen sortaa lesboja pervertikkoina ja kummajaisina. Rubin ei siis näe sukupuolijärjestelmää seksuaalisuuden sorron ainoana sijaintipaikkana, vaan vaatii seksuaalisuuden tutkimukselle omia käsitteellisiä työkaluja ja erillistä analyysia. (Rubin 1984, 307, 308.)

Sosiaalisen konstruktionismin teoriaan sitoutuen Rubin esittää, että seksuaalisuuteen sisältyy oma politiikkansa, eriarvoisuutensa ja sorronmuotonsa (mt., 268). Hänen mukaansa moderneissa länsimaisissa yhteiskunnissa erilaiset seksuaaliset teot tai seksuaalisuudet on arvotettu hierarkisesti. Eroottisen pyramidin huipulla on aviollinen lisääntymisseksuaalisuus. Sen alapuolella ovat ensin monogaamiset heteroseksuaaliset parit, sitten promiskuitit heteroseksuaalit ja masturbaatio. Vasta tämän jälkeen tulevat kiinteissä, pitkäaikaisissa parisuhteissa elävät lesbot ja homomiehet. Näiden alapuolella ovat baarilesbot ja promiskuitit homomiehet. Transseksuaalit, transvestiitit, sadomasokistit, fetisistit ja seksityöläiset ovat hierarkian alapäässä. (Mt., 279.) Tätä seksuaalisten toimintojen hierarkista arvottamista Rubin kutsuu seksuaaliseksi kerrostuneisuudeksi, stratifikaatioksi (mt., 284).