4 SETAn poliittiset strategiat 1970-luvulla

4.1 Homoliikkeen kehittymisen ehdot

4.1.1 Suomalaisen homoliikkeen synty 1960-luvun lopulla

Homoseksuaalisuuden käsitteellistäminen käyttäytymiseksi ja yhdeksi lukuisista seksuaalisista poikkeavuuksista 1960-luvun lopun ja 1970-luvun alun suomenkielisessä kirjallisuudessa vaikutti suomalaisen homoliikkeen muotoutumiseen tavoilla, jotka ovat nähtävissä myös aineistonani käyttämissäni SETA-lehdissä. SETA ei puhtaasti seurannut eurooppalaista ja yhdysvaltalaista homovapautusliikettä, vaan rakensi ohjelmansa osittain suomalaiselle seksuaalipoliittiselle keskustelulle. Ilmeisesti suomalaisen homoliikkeen juurien kytkeytyminen 1960-luvun seksuaalipoliittiseen keskusteluun ja kulttuuriradikaalien mielenkiintoon on osaltaan vaikuttanut suomalaisen homoliikkeen epävarmuuteen omasta imagostaan.

Ruotsissa, Tanskassa ja Norjassa järjestäytynyt homoliike syntyi aiemmin ja oli alusta lähtien homoseksuaalien omissa käsissä. Homoseksuaalien järjestäytymättömyys, ilmitulon pelko ja rankaiseva lainsäädäntö tekivät suomalaisista homoseksuaaleista riippuvaisia heteroseksuaalisista puolestapuhujista.

Suomessa julkinen keskustelu homoseksuaalisuudesta alkoi lähinnä heteroseksuaalien aloitteesta 1960-luvulla. Lars Ullerstamin "Erotiska minoriteter" -kirjan ilmestyminen ruotsiksi 1964 sekä Ilkka Taipaleen siitä Ylioppilaslehteen kirjoittama esittely edelsivät järjestäytynyttä homoliikettä. Ullerstamin kirjan suomenkielinen laitos, "Sukupuoliset vähemmistöt", ilmestyi 1968. Kaksi muuta tärkeää kirjaa olivat Ilkka Taipaleen toimittama "Sukupuoleton Suomi. Asiallista tietoa seksuaalikysymyksistä" (1966) sekä Alex Comfortin teos "Sukupuolisuus ja yhteiskunta" (1967). Näissä kirjoissa perusteltiin homoseksuaalisten tekojen dekriminalisoinnin tarpeellisuutta ja viitattiin lähinnä Kinseyn tutkimuksiin homoseksuaalisen käyttäytymisen yleisyydestä. 1960-luvun loppu oli merkittävä myös sikäli, että myös kaunokirjallisuuden käännöksissä alkoi esiintyä homoseksuaalisia säikeitä. Homoseksuaalisuus oli siis tulossa keskusteltavaksi edistyksellisissä piireissä, älymystön joukossa. Rahvaan tietoisuuteen homoseksuaalit jyräsi Ilta-Sanomat etusivun kohujutullaan "Homoseksuaalipesä Helsingissä" elokuussa 1966. Siinä kirjoitettiin seuraavaa: "Homoseksualismi on saamassa entistä avoimempia ja vaarallisempia muotoja Suomessa". Uutinen oli todiste homoseksuaalisen alakulttuuriyhteisön vakiintumisesta Suomessa. John D'Emilion (1983) mukaan alakulttuurien synty on välttämätön, joskaan ei riittävä, edellytys politisoitavan homoyhteisön kehittymiselle.

Seksuaalirikoslainsäädäntöä uudistamaan oli asetettu komitea vuonna 1967. Samana vuonna perustettiin Toisen säteen ryhmä, joka edelsi Marraskuun liikkeen Työryhmä 13:a. Marraskuun liike toimi erilaisten yhteiskunnassa kaltoin kohdeltujen ryhmien puolesta. Tämä kontrollipoliittinen yhdistys oli perustettu 1967. Loppuvuodesta 1968 päätettiin perustaa Keskusteluseura Psyke. Psyke ry. oli ensimmäinen suomalainen homojärjestö ja sille syntyi alajärjestöjä ympäri Suomea. Muita samoihin aikoihin perustettuja yhden asian yhdistyksiä olivat muun muassa Sexpo, Sadankomitea ja Yhdistys 9. Tiettävästi järjestäytyneen homoliikkeen synnytyspuuhissa ei ollut homoseksuaaleja naisia, mutta Psyken toiminnan alettua heitä tuli mukaan.

Populaaritieteelliset seksuaalista käyttäytymistä tarkastelevat suomenkieliset kirjat levittivät tietämystä laajempiin kansalaispiireihin ja tavoittivat myös homoseksuaaleja kansalaisia etenkin koulutetun väestön keskuudessa. Omille tuntemuksille oli nyt löydettävissä nimi 'homoseksuaalisuus'. 1971 Gummerus julkaisi tsekkiläisen Kurt Freundin teoksen "Homoseksuaalisuus". Kirja ilmestyi Seksologia-sarjassa, jossa julkaistavien teosten tarkoituksena oli antaa "luotettavaa tietoa sukupuolisesta käyttäytymisestä ja siten vaikuttaa vapaamman ja onnellisemman seksuaalisen kanssakäymisen hyväksi sekä eri yksilöiden välillä että koko yhteiskunnassa". Kirja oli

"ensimmäinen suomen kielellä julkaistu tieteellisiin tutkimuksiin perustuva selvitys homoseksuaalisuudesta, sen eri muodoista, vaikutuksista ja homoseksuaalisuuden synnystä esitetyistä teorioista. Perusteellisesti eri maissa suoritettuja tutkimuksia referoimalla tekijä osoittaa, kuinka väärin tätä suurinta seksuaalisesti poikkeavien ryhmää kohdellaan." (Osa takakannessa olleesta kirjan esittelystä.)

Freund noudattaa seksologialle tyypillistä seksuaalisten poikkeavuuksien luokittelua käsitellessään sukupuolisia poikkeavuuksia, joihin hän lukee myös homoseksuaalisuuden. Hän tarkastelee homoseksuaalisia miehiä ja ainoastaan viittaa naisiin joissakin kohdin. Freund kirjoittaa maskuliinisten homoseksuaalisten naisten ja feminiinisten homoseksuaalisten miesten muodostamasta homoseksuaalisesta alakulttuurista, jonka ilmapiiri muiden homoseksuaalien mielestä oli epämieluisa, ehkä "puolimaailmallinen". Freund toteaa, että toistaiseksi ei koskaan ole onnistuttu muuttamaan homoseksuaalia heteroseksuaaliksi. Hänen mukaansa homoseksuaaleille olisi suotava mahdollisuudet perustaa laillinen kommunikaatioverkkonsa sekä riittävästi heidän erikoistarpeitaan palvelevia vapaa-ajan toimintoja. (Freund 1971, 138, 142, 143.)

Sama seksologinen diskurssi on myös "Sukupuolisuus ja yhteiskunta" - sekä "Sukupuoleton Suomi" -kirjassa. Edellinen ilmestyi Otavan Jokamiehen korkeakoulu -sarjassa ja jälkimmäinen Tammen Hyvä tietää - sarjassa. Homoseksuaalisuus on kaikissa näissä kolmessa kirjassa ymmärretty lähes täydellisesti miesten homoseksuaaliseksi käyttäytymiseksi ja yhdeksi poikkeavan sukupuolisuuden ilmentymäksi. Voyerismi, transvestismi, transseksualismi, donjuanismi sekä nymfomania on esitetty muina poikkeavan seksuaalikäyttäytymisen muotoina vuonna 1974 ilmestyneessä Seksologia-teoksessa. Teoksen tarkoituksena oli vastata ennen muuta terveydenhuoltohenkilöstön, opettajien ja muiden seksuaalineuvojien ja -kasvattajien tarpeisiin. (Hytönen ym. 1974, 260 - 263.)

Homoliikkeen aktivistien vastadiskurssien voi havaita kehittyneen Seksologia-teoksen artikkelissa "Homoseksuaalien ongelmista", jonka kirjoittaja toimi homoliikkeessä. Artikkelissa käytetään käsitettä 'homoseksuaalinen suuntautuminen'. Nuoren homoliikkeen aktivistit olivat perehtyneet muiden maiden homojärjestöihin ja niiden tavoitteisiin. Näkyvyys, julkaisu- ja esitelmätoiminta, yksityiskohtaiset tasavertaisuusvaatimukset, etujärjestöluontoinen toiminta yhteiskunnan muuttamiseksi ja integraatio - näin kirjoittaja luonnehti hollantilaisia, englantilaisia, yhdysvaltalaisia ja pohjoismaisia homoliikkeitä. Amerikkalainen homokirjallisuus, jossa homoseksuaalisuus ymmärrettiin homovapautusliikkeen hengessä, esiintyy artikkelin lähdeluettelossa.

Suomessa alkoi kehittyä sairausmallin vastainen "seksuaalinen suuntautuminen, yhteiskunnallinen tasavertaisuus ja integraatio" - puhunta. Seksologia-teoksessa Achten ja Lönnqvistin yksilökeskeisen sairausmallin rinnalle nousi homoseksuaalia yksilöä yhteiskunnallisessa, yhteisöllisessä kontekstissa tarkasteleva, syrjintää vastaan ja tasavertaisuuden puolesta taisteleva näkökulma. Homoliikkeen diskurssi jätti kuitenkin sukupuolensa ilmoittamatta ja esiintyi neutrina. Jos toisin kävi, oli kyseessä viittaus homoseksuaalisiin miehiin eikä koskaan naisiin. Homoliike oli siis tässä vaiheessa vielä sukupuoleton tai implisiittisesti maskuliininen, kun taas psykoanalyyttinen sairausmalli seksuaalisesta poikkeavuudesta esitteli myös naisten homoseksuaalisuuden. (Lönnqvist & Achte 1974, 257; Hämäläinen 1974, 264 - 273.)

Lönnqvist ja Achte kirjoittivat, että naisten homoseksuaalisuuteen ei ole yleensä kiinnitetty suurta huomiota ja että biseksuaalisuus on hyväksytympää naisilla kuin miehillä (mt., 257). Muutoin homoseksuaalit naiset ja lesbot eivät olleet juuri esillä tämän aikakauden kirjallisuudessa. Heidän näkymättömyytensä on lähes täydellistä ja sitä on siloiteltu viittauksilla yhteiskunnan suurempaan suvaitsevaisuuteen naisten homoseksuaalisuutta kohtaan.

Mutta välittyikö gay liberation -henki Suomeen vain muutaman kirjan kautta? Jo SETAn perustamisen tausta ennakoi liikkeen tulevaisuutta, ulkomaisten tulevien virtausten tulemista ihmisten mukana Suomeen, lähinnä Helsinkiin. Tanskassa ja Hollannissa oleskellut suomalainen homomies palasi Helsinkiin 1973. Hän oli tutustunut Hollannin ja Tanskan avoimiin homoliikkeisiin ja jäljitti sinnikkäästi Psyken toimintaan turhautuneet henkilöt. SETA, Seksuaalinen tasavertaisuus ry., perustettiin toukokuussa 1974 neljäntoista miehen voimin. (SETA 2/1989, 24.)

SETAn ensimmäinen merkittävä suomennos oli hollantilainen Speijerin raportti. Tämä raportti oli esitelty Suomessa jo 1973 Psyken 96-lehdessä (96-lehti 10/1973, 4 - 7). Hollannissa se oli julkaistu 1969 ja SETA suomensi sen 1975. Käännöstyössä oli jo naisia mukana. Raportissa todettiin, että tutkimusten mukaan homoseksuaalisuuteen ei voi vietellä ja että homoseksuaalisuus ei ole sairaus. Muutoin uusi homovapautusliikehenkinen kirjallisuus oli useimmiten ulkomailla käyneiden setalaisten Suomeen tuomaa amerikkalaista kirjallisuutta. Siten suomalaiset homoliikkeen aktivistit tutustuivat erityisesti yhdysvaltalaiseen homoliikkeeseen, jonka historian pohjalta voidaan tarkastella yleisiä homoliikkeen syntymiseen vaikuttavia tekijöitä.

4.1.2 Yhdysvaltalaisen homoliikkeen muotoutuminen 1950- ja 1960-luvulla

Amerikkalaisen homovapautusliikkeen syntyhetkeksi on luettu kesäkuu 1969, jolloin poliisien tekemään rutiininomaiseen ratsiaan Stonewall Inn -nimiseen homobaariin vastattiinkin vastarinnalla New Yorkin Greenwich Villagessa. Homomiehet, lesbot ja transvestiitit mellakoivat useita päiviä. Mistä oli kehkeytynyt muutosvoima, joka sai heidät nousemaan vastarintaan?

John D'Emilio (1983) on tutkinut amerikkalaisen homoliikkeen juuria teoksessa "Sexual Politics, Sexual Communities. The Making of a Homosexual Minority in the United States 1940 - 1970." Jo 1950-luvulla oli ollut järjestäytynyttä homoliikettä, jonka aktivistit kutsuivat itseään homofiileiksi. Homofiili-sana on esiintynyt myös Suomessa erityisesti Psyken julkaisuissa. Homofiilijärjestö "The Mattachine Society" aloitti toimintansa vaikeassa yhteiskunnallisessa tilanteessa. Vallitsevan näkemyksen mukaan homoseksuaalisuus oli yksilön ongelma. Homoseksuaalien asemaa ei pidetty esimerkkinä järjestelmällisestä epäoikeudenmukaisesta sorrosta. Näin kokivat myös useimmat homomiehet ja lesbot, jotka löysivät seksuaalisuutensa omassa yksinäisyydessään. Homoalakulttuureita luonnehti salakähmäisyys ja vaikeapääsyisyys. Tämäkin vahvisti yksittäisten homoseksuaalien uskomusta, että heidän homoseksuaalisuutensa oli henkilökohtainen asia. Siten homomiehet ja lesbot eivät kokeneet kuuluvansa tiettyyn sosiaaliseen tai yhteiskunnalliseen ryhmään. (Mt., 242.)

Homofiilijärjestön perustajat pyrkivät rohkaisemaan homomiehiä ja lesboja arvioimaan uudelleen tilaansa ja näkemään itsensä syrjityn ryhmän jäseninä. Luotiin keskusteluryhmiä. John D'Emilio ehdottaakin, että kysymys tietoisuudesta - siitä kuinka homot ja lesbot tulkitsevat kokemuksensa - oli olennaista liikkeen rakentamisessa. (Mt., 242.)

1960-luvulla toiminnan laajuus kasvoi huomattavasti. Mustien kansalaisoikeusliike sai uskomaan muutoksen mahdollisuuteen. Homoaktivistien uusi polvi astui esiin. Se oli valmis ottamaan suurempia riskejä kuin edeltäjänsä. Uudet militantit homofiililiikkeen aktivistit olivat huomattavasti edeltäjiänsä nuorempia. He eivät olleet eläneet 1950-luvun McCarthyn homovainoja, jolloin homoseksuaalien tilanne oli selvästi huonontunut. Siten he eivät osanneet edeltäjiensä tavoin pelätä asemansa tulemista huonommaksi. Kaupunkimaisten homoalakulttuurien laajentuminen oli mahdollistanut heille omien homoseksuaalisten tuntemuksien varhaisen tunnistamisen ja he olivat löytäneet tiensä alakulttuuriin edeltäjiänsä nuorempina. (Mt., 243.)

Nuoret homofiililiikkeen militantit erosivat liikkeen menneisyydestä kahdella tärkeällä tavalla. Heille homoseksuaalisuus oli eroottisen ja emotionaalisen ilmaisun pätevä ja turmeltumaton muoto. He vaativat täysiä kansalaisoikeuksia. Poliittinen toiminta oli tie tasa-arvoon pikemmin kuin oma-apu- ja valistustoiminta. He lähestyivät asiantuntijoita saadakseen tukea kamppailuunsa sosiaalisen oikeudenmukaisuuden puolesta. 1950-luvulla homofiililiike oli vielä seurannut asiantuntijoiden ohjausta ja pyytänyt heidän näkemystään homoseksuaalisuudesta ja heidän sympatiaansa. (Mt., 244.)

Myös nuoret militantit hakivat liittolaisia, mutta nyt homoseksuaalit itse loivat ohjelman ja torjuivat sairausmallin. Tämä vaikutti kanssakäymiseen lääketieteen edustajien kanssa. Liittolaiset kirkossa avasivat väittelyn, joka koski kirkon näkemyksiä homoseksuaalisuudesta. Yksimielisyys homoseksuaalisuudesta syntinä, rikoksena ja sairautena mureni. Liike hyödynsi myös seksuaalista sallivuutta, joka luonnehti 1960-luvun amerikkalaista kulttuuria. Väittely seksuaalisista asioista oli lisääntynyt muun muassa Kinseyn raporttien julkaisemisen jälkeen. (Mt., 244.)

Ensimmäistä kertaa homomiehillä ja lesboilla oli mahdollisuuksia sekä oman seksuaalisuutensa nimeämiseen että homoalakulttuurin löytämiseen. Heidän päätöksensä toimia tietonsa mukaisesti vahvisti homomaailman yhteisöllisyyttä ja vaikutti siihen osallistuvien tietoisuuteen. Vuorovaikutus kaltaistensa kanssa kiinteytti yksilön homoidentiteettiä, vaikka käsitys omasta itsestä olisi ollutkin kielteinen. Homomiehet ja lesbot tiesivät, etteivät he olleet yksittäisiä kummajaisia. (Mt., 245, 246.) Vapautusliike tarjosi yhteisöllisyyttä ja itsekunnioitusta. Tämän rinnalla alkoivat ulostulon (engl. "coming out") riskit menettää pelottavuuttaan. Homovapautusliike muotoili uudestaan homoseksuaalisuuden, ja Stonewallin mellakan aikaan 1969 homoseksuaalisuus ei ollut enää näkymätön ilmiö. (Mt., 247, 249.) Kuitenkaan 1970-luvun alun aktivistit eivät antaneet tunnustusta homofiilijärjestöjen 1950 - 1960 -luvulla tekemälle työlle huolimatta siitä, että homofiilijärjestöt olivat homovapautusliikettä valmistava pohja. (Mt., 2.)

Jeffrey Weeks on tarkastellut homoliikkeen syntymisen ehtoja. Modernia yhteiskuntaa pirstovat monet jaot. Luokka-, rotu-, uskonto-, ideologia- ja sukupolvirajat myös politisoituvat. Sukupuolijaosta ja seksuaalisesta suuntautumisesta tulee poliittisen väittelyn kohde kuitenkin vain tiettyinä aikoina ja tietyissä kulttuureissa. Esimerkiksi Ranskassa ja Isossa-Britanniassa ideologiset ja luokkakysymykset ovat seksuaalisuutta tärkeämpiä. Mutta Yhdysvalloissa luokkalojaliteetit ovat liukuvampia ja vähemmistöpolitiikka on vakiintuneempaa. Siksi seksuaalisuudesta tuli poliittinen kysymys ja homo- ja lesboyhteisöt mobilisoituivat poliittisesti. Tämä vahvisti myös seksuaalisia identiteettejä. (Weeks 1985, 189.)

Weeks katsoo, että homoliike edellyttää tunnetta yhteisöllisestä kokemuksesta ja tiettyjä yhteiskunnallisia ja poliittisia oloja. Suuren joukon ihmisiä on oltava samassa tilanteessa ja maantieteellisesti keskittyneinä. Vastarinnan kohteiden tulee olla tunnistettavia. Ihmisryhmän yhteiskunnallisessa asemassa on täytynyt tapahtua yhtäkkinen muutos. Liikkeellä on oltava johtava älymystö, jolla on helposti ymmärrettävät päämäärät. (Mt., 191.) Olennaista on myös koettu tunne sorrosta. Seksuaalisuuskysymyksen ympärille on vaikea mobilisoida ihmisiä, joita erottavat toisistaan muut yhteiskunnalliset - luokkaan, ikään tai elämäntapaan liittyvät - jaot. Weeksin mukaan seksuaalipoliittiset ryhmittymät ovatkin usein riitaisia ja lahkoutuneita. (Mt., 193.)

Yleiset homoliikkeen syntyyn ja muotoutumiseen vaikuttavat tekijät ovat taustana oman aineistoni analyysissa. Seuraavissa luvuissa tarkastelen SETA-lehteä, jonka ilmestymishistorian olen jaksottanut kolmeen kauteen: 1975 - 1979, 1980 - 1982 ja 1983 - 1989. Kaudet ilmentävät erilaisia poliittisia strategioita.