2.2 Sosiaalinen konstruktionismi tutkielman teoreettisena viitekehyksenä

2.2.1 Sosiaalisen konstruktionismin juuret

1970- ja 1980-luvun vaihteessa tapahtui homo- ja lesbotutkimuksessa paradigman muutos. Siihen saakka hallinnut essentialistinen näkemys ei ollut ottanut huomioon sosiaalista ja historiallista viitekehystä, jossa seksuaalisuus tai seksuaalisuudet toimivat. Homoseksuaalisuus käsitettiin historiallisesti ja kulttuurisesti muuttumattomana ilmiönä. Konstruktionistinen näkökulma puolestaan käsittää samansukupuolisen seksuaalisuuden historiallisesti, kulttuurisesti ja yhteiskunnallisesti määräytyneenä ja vaihtelevana. Seksuaalisuus on muuttuvien historiallisten ehtojen vuoksi altis merkityksen, ilmaisun ja kokemusten muutoksille. (Esim. Minton 1987, 169, 170.)

Yksi uuden lähestymistavan suunnannäyttäjistä oli Michel Foucault ja hänen tutkimuksensa seksuaalisuuden historiasta. Konstruktionismin juuret ovat symbolisessa interaktionismissa, Foucault'n diskurssiteoriassa sekä lacanilaisessa psykoanalyysissa (Weeks 1981, 90). Foucault'n seksuaalisuuden historiaa käsitelleet teokset edustavat 1980-luvulla mm. antropologiassa keskeiseksi tullutta käytäntösuuntausta (practice approach) (Ortner 1984, 157).

Käytäntösuuntaus eroaa symbolisesta interaktionismista muun muassa siten, että se on saanut marxilaisia vaikutteita. 1970-luvulla strukturalistiset marxilaiset antoivat kulttuurisille ilmiöille - uskomuksille, arvoille ja luokitteluille - keskeisen tehtävän mallissaan. He käänsivät kulttuurin ideologiaksi. Kulttuuri ideologiana legitimoi vallitsevan järjestyksen ja mystifioi eriarvoisuuden ja riiston lähteet. Sherry B. Ortner pitää strukturaalisen marxismin ongelmina kulttuurikäsitteen kapeuttamista ideologiaksi ja näkökulman epähistoriallisuutta. (Ortner 1984, 140, 141.)

Käytäntöteorian mukaan tärkein analysoitava toiminta tai interaktio tapahtuu epäsymmetrisissa tai hallintasuhteissa (mt., 147). Koska hallinta on mallissa keskeistä, ovat merkittävimmät inhimillisen toiminnan muodot niitä, joilla on aiottuja tai ei-aiottuja poliittisia sisältöjä. Käytäntöteoreettinen tutkimus on inhimillisen toiminnan tutkimista tietystä - poliittisesta - näkökulmasta. Toimivaksi yksiköksi voidaan ottaa joko todelliset historialliset yksilöt tai sosiaaliset tyypit kuten naiset ja työläiset. (Mt., 149.)

Toiminta nähdään suuresti pragmaattisena valintana ja päätöksentekona ja/tai aktiivisena laskelmointina ja taktikointina (mt., 150). Toimijoiden katsotaan olevan mukana suhteellisen kauaskantoisessa oman olemassaolonsa muodonmuutoksessa. Muutos koskee heidän suhdettaan asioihin, ihmisiin ja itseensä. Kehitysnäkökulmasta katsottuna toiminta koskee joksikin tulemista eikä jonkin saamista. (Mt., 152.)

Kulttuuri on yksi käytäntöä rajoittava systeemi. Kulttuuri muovaa käytäntöä rajoittamalla ja estämällä ihmisiä näkemästä, tuntemasta ja tekemästä. Tämä kiinnostaa käytäntöteoreetikkoja enemmän kuin se, mitä kulttuuri sallii. Kulttuuriset ja psykologiset mekanismit muotoilevat ja muuttavat tietoisuutta. Toimintaa rajoittavat järjestelmällisimmin tavat, joilla kulttuuri kontrolloi maailman määritelmiä toimijoille. Kulttuurinen hallinta ja kontrolli eivät kuitenkaan koskaan ole täydellisiä, vaan niiden laajuudella ja syvyydellä on rajansa. Myös käytäntö muovaa systeemiä. Käytäntö saattaa uusintaa systeemiä, mutta se voi myös muuttaa sitä. Huolimatta siitä, että systeemi on voimakkaasti pakottava, voivat ihmiset toiminnallaan purkaa sen. (Ks. esim. mt., 152 - 154, 159; ks. myös Berger & Luckmann 1967, 61.)