PUOLIKSI TÄYNNÄ
Sari Miettinen


Kun meistä tuli me, me lakkasimme olemasta. Itsellemme ja toisillemme. Kaksi puolikasta yhdistyi, mutta lopputulos ei ollut kokonainen. Minä en tuntenut enää itseäni ja sinä, sinä sanoit tuntevasi meidät molemmat. Se oli kuitenkin vain suuri illuusio, sillä en minä oikeasti ollut päästänyt sinua sisääni. Ja sinä vielä vähemmän minua.

Minulla oli ollut silloin kuumetta. Ensimmäistä kertaa kanssasi. Olin lähettänyt sinulle viestin, pyytänyt välittämään kiertotietä. Sinä tulit ja laitoit minulle teetä, luit Oskun seikkailusta vaikka kuinka monta lukua, vaikka yleensä et jaksanut kuin korkeintaan kaksi. Kevätsade ropisi ikkunaan, silitit uneen ja minä päästin sinut sisääni. Etkä sanonut enää mitään, pistit vain kirjan pois ja käperryit taakseni, vaikka hikoilin kuumetta. Joskus toivoin, että olisin tullut kipeäksi ihan vain siksi, että silloin minä sain olla lapsi ja sinä jaksoit silittää. Jaffaa ja silitystä, sillä se aina lähti pois. Sanattomuus välillämme.

Sinä kysyit minulta tulisinko illalla luoksesi ja minä vastasin, että en jaksaisi. Tulin kuitenkin, sillä poiskaan en osannut jäädä.
Istuin vastapäätä televisiota ja katselin kuvatulvaa. Pian kesäsarjoista tulisi taas syksysarjoja ja syksysarjojen jälkeen tulisi aina talvi. Mietin kirjaa, joka jäi kesken ja hiljaisuutta, jota ei olisi tarvinnut jakaa. Tulit taakseni, kiedoit kätesi ympärilleni, jaoit minun tilani. Koitin olla läsnä, vaikka oikeasti olin jossakin aivan muualla. Etkä sinä huomannut mitään. Televisiossa teho-osaston lääkäri pelasti vähävaraisia ja huono-onnisia, pelastaisipa se minutkin. Sinkut pohtivat miesongelmiaan ja vertasivat ostostensa määrää. Matkustin jonnekin, jossa ei tarvinnut olla sinkku tai varattu, missä ketään ei määritelty toisen kautta.
Yöllä otin seinästä tukea ja vastasin liikkeeseesi. Takaapäin se oli aina parasta, ei tarvinnut katsoa toista silmiin. Pystyin olemaan sinulle eläin ja itselleni vailla tunteita. Se tuntui hyvältä, niin kuin aina, mutta jälkeenpäin minä vuosin verta ja sinä häpesit julmuuttasi. En muistanut enää miltä tuntui olla kahden millin päässä, toisen iholla vaan. Osannut enää olla silitettävänä tai silittää. En tiennyt edes kuinka sellaista kaivataan.
Seuraavana päivänä kysyit minulta ottaisinko teetä. En ottanut vaan keitin kahvia ja join mustana, vaikka yleensä en. Sinä katsoit minua kysyen, mutta et kysynyt, enkä minä kertonut. Lusikka tapasi tyhjää kuppia. Nousin ja pistin astiat koneeseen.

Kyljessä kolmetoista tikkiä muodostivat suoran linjan. Kuljetin silmiäni niiden yli, ne olivat sanomattomia sanoja. Sanoja, joiden puutteen takia nuo kolmetoista olivat nyt siinä rivissä. Olin hiljaa vaikka sisällä huusi. Pistin käden syliisi, katsoin sumeisiin silmiisi.
- Olivat tällä kertaa ystävällisiä, kysyivät jopa miksi. Sanoit katsomatta takaisin.
Eiväthän ne aina, ajattelin. Muutakin tekemistä niillä. Muita kasaan parsittavia. Olivat soittaneet, että tulenko hakemaan ja tulinhan minä. Niin kuin aina.
Olit ollut minulta kadoksissa kaksi päivää, vaikka tiesin missä. Sisällesi ei minua koskaan kutsuttu. Nyt puristit kättäni hellästi kuin viimeistä päivää, enkä olisi irti päästänytkään. Lääkäri sanoi, että paidan sai laittaa takaisin. Homma oli selvä.
- Olisimme halunneet pitää sisällä yön yli, ihan vain varmuuden vuoksi, muttei halua jäädä. Päästämme nyt pois jos katsot perään. Tulette sitten takaisin jos se alkaa vuotaa tai tulee muita komplikaatioita. Kuumetta tai mitä tahansa. Vaalea naislääkäri otti lämpimästi käsivarrestani kiinni ja ymmärsi. Tunsin häpeän pistoksen ja tahdoin pois, mutten päässyt.
- Kyllä tämä tästä, kiitoksia vain kovasti. Hyvä, että soititte. Nousin ylös ja vedin sinut mukanani. Kylkeäsi aristi ja tulit tokkurassa perässä.

Avain kääntyi ovessasi, eteisessä oli pinoamattomia lehtiä. Vessasta otin ämpärin ja siihen kuumaa vettä. Riepu kädessäni seisoin oviaukossa, sinä istuit sohvalla ilmeettömänä. Taas sanoja, jotka jäivät sanomatta. Tulit ja otit kädestäni. Sanoit, ettei se ollut minun hommani. Otin metallirasiasta tupakan ja parvekkeenoven välistä katsoin kun pyyhit itsesi pois lattialta. Terän veit piiloon, mutta et heittänyt pois. Poltin toisen ja kun kaikki oli valmista istumme alas.
Niskassasi surua, mutta minä en kyennyt olemaan läsnä. Pidin sinua sylissäni sen yön kuin pientä lasta ja lapsi olitkin, mutta minä vain en ollut äiti. Aamulla toit teetä sänkyyn ja kylkeäsi pakotti enemmän. Join ja lähdin. Oli mentävä. Ovelta vielä katsoit perääni kun hyvästelin. Vaikken lopullisesti, iltaan asti vain.

Olimme puoli tuntia etuajassa, mikä oli vain hyvä. Viime vuonna olimme juosseet viimeisinä sisään ja istuneet kiireessä väärälle puolelle. Toimituksen jälkeen näimme tuttuja ja kuivasin silmiäni nenäliinaasi. Käteen annettiin sadonkorjuusta ohranjyviä. Toivottavasti he kasvaisivat jyvien mukana. Minut ja sinut oli jo aikaa sitten leikattu, mutta jätetty ulos sateeseen.
Illan myötä kaikki muuttui hilpeämmäksi. Takapihan ladon takana luvaton portviinipullo kiersi ja miehillä oli sikarit. Elokuinen ilta vaihtui lämpimäksi yöksi ja sisällä vaimot kyselivät minulta, että koskas me. Muutettaisiin yhteen tai kihloihin edes kun ei muuta voinut. Ja minä mietin, että olivatkohan hekin vain ulospäin onnellisia. Sinä olit toisella puolen salia ja sanoin, etten tiedä, ehkä joskus. Ehkä ei koskaan minä kuitenkin tiesin jo nyt, mutta lähdin mukaan letkajenkkaan. Hyvästellessämme nuortaparia käteni oli ympärilläsi ja kyljen kohdalla ne kolmetoista koskettivat sitä. Paidan läpi hien mukana pintaan tuli jotakin kosteaa. Peitin sen takin liepeellä ja sanoin, että kotiin.
Luonasi hyvästelin portailla ja tunsin itseni valmiiksi, sanoin ettei näin voi. Etten minä enää voisi. Kolmetoista tikkiä oli liikaa, enemmän kuin kykenin. Annoin sinulle nenäliinasi takaisin ja käännyit sisään taaksesi katsomatta. Menin pois ja sisällä jokin tyhjä huusi omaa tilaansa. En kuunnellut, en suostunut kuulemaan.

Istuin Ruissalon rantakallioilla kun sinä viimein soitit. Siitä oli kolme päivää. Kysyit tulisinko luoksesi. Vastasin, etten jaksanut olla enää kipeä, ettei se lähtisi enää pois silittämällä. Valinta oli jo tehty.
Me murtui ja päästi vapaaksi tyhjän sielun. Se kiipesi puihin ja tähyili luonnon kauneutta. Se keksi, että sillä oikeastaan oli siivet ja se pystyi tekemään tuttavuutta joutsenien kanssa. Tuo sielu imi itseensä kaiken, otti auringon lämmön sulattamaan sisältään roudan ja alkoi sitten kirjoittaa itseään alusta. Ja kun se oli kirjoittanut tarpeeksi kauan, laskeutui se takaisin nuoreen naiseen, joka liikkumattomana istui sammalien seassa.

Tiesin, että tuo uusi minä aikoi vastakin istua kallioilla, ainakin niin kauan, että ei olisi enää ollenkaan me. Kunnes olisi jälleen täysi minä, ei puoliksi täynnä. Kunnes ei voisi enää tulla uusia tikkejä, vaikka mikä olisi. Silloin uskaltaisi ottaa taas teetä, ruokkia haavoja, availla vanhoja. Ja sanoa ei. Ja ehkä, ehkä soittaa sinulle.


Lue Sarin runoja >>