KATSELIJA
Ritva Ruotsalainen


Oikeastaan en pidä lainkaan seksistä. Tarkoitan sitä kontaktilajia jossa erilaisia nesteitä vaihdetaan toisiinsa. Minun orgasmini on katse. Pidän siitä kun tummat niskahiukset on ajettu karkeaksi sängeksi naisen ruskettuneessa niskassa. Katselen niitä kirjastojen lukusaleissa, konserteissa, busseissa, missä tahansa. Saatan seurata kadulla pitkän aikaa sellaisten kantajaa. En silti ole kiinnostunut pelkästään niskakarvoista. Katson aina television muotiohjelmat. Fashion Files on loistava. Ei siksi että olisin innostunut muodista sinänsä, vaan katselen malleja. Ehkä tosin hiukan liian laihoja minun makuuni.
Minä haluan vain katseen.
Käyn kuntosalilla katselemassa ihmisiä. Treenattuja ihmisiä, solarium-rusketusta. Tiukkoja trikoita, ja voin kuvitella mitä niiden alta löytyy. Myös stadionilla olen kiikareitteni kanssa jokaisissa yleisurheilukilpailuissa. Pikamatkat ovat lempilajini. Jo kolmen tonnin juokseminen kuluttaa lihaksia liikaa. Satanen ja kaksisataa, vajaat kaksitoista tai hiukan yli kaksikymmentä sekuntia ovat elämäni tarkoitus. Lempijuoksijoitani ovat jamaikalaiset. Mutta amerikkalaiset, no ehkä joskus jotkut.
Mutta minä vain kuvittelen, en koskaan tee mitään muualla kuin päässäni. Ja miksi tekisin, ruumiillinen kosketus on parhaimmillaankin pelkkä valju kuva minun mielestäni. Ellei vastapuoli siten ole treenattu kuin vastanyljetty orava. Tuolloin kosketuksella voi olla oma nautittava estetiikkansa.
Olin ehkä neljä, viisivuotias. Istuin pimeydessä vanhempieni kanssa. Olin ensimmäistä kertaa elämässäni elokuvissa. Näin vuoden 1954 George Cukorin ohjaaman elokuvan 'A Star is Born'. Mitäs ohjaajasta, mutta yksi näyttelijöistä oli Judy Garland. Nainen jolla oli tuuheat mustat kulmakarvat. Edelleen minua viehättävät naisten tummat ja paksut kulmakarvat, joihin ei koskaan ole kajottu. Ne tuojat mieleeni Asian jota ei voi nimetä. Jumalatarta muistuttavan kiilaskatseisen naisen voivat pilata nuo kaksi Soneran liikemerkkiä otsalla.
Glamouria, viinaa ja unilääkkeitä, kuten myöhemmin luin Garlandin elämästä. Mutta tuolloin, pimeässä, lapsena minä olin pelkkänä silmänä. Myöhemmin seurustellessani naisten kanssa olen huomannut että heillä yksi yhteinen piirre, ehto jota ilman ei: Garlandin kulmakarvat. Jotkut heistä, Garlandin tavoin, ovat eläneet elämänsä viinan, aineiden ja lääkkeiden kanssa.
Seksuaalinen häirintä on kielletty. Siis se mitä ne pitävät seksuaalisena häirintänä. Minä joudun häirityksi joka minuutti. Aina ja kaikkialla kun lähden kotoa: joskus melkein toivoisin olevani sokea: pimeys pimeys keskipäivän hehkussa armahtaisi minut olutmakkaroilta, Bratwurstien reinkarnaatioilta Mannerheimintiellä, Auschwitzin kampaajakoulun oppilaiden töitä, kolmen raidan tuulipuvuilta ja lenkkareilta Kolmen sepän patsaalla. En voi sulkea aistejani, olla näkemättä ja kuulematta. Herra armahda, armahda meitä!
Minullakin on seksuaalisen häirinnän muotoni, niin huomaamaton että sen kohteet tuskin edes huomaavat sitä. Minun aseeni on kamera. Ei mikään ihme, että ranskalainen Marey, joka halusi saada selville miten ihmiset ja eläimet liikkuvat, rakensi kameransa kiväärin muotoiseksi. Minulla on moottoriperä ja tele. Kehitän ja vedostan kuvat itse: kasvot ilmestyvät paperille kuin tyhjästä. Mutta kamera tapaa kohteensa pysäyttämällä sen liikkumattomaksi tilan ja ajan viipaleeksi. Siksi käynkin elokuvissa. Kuvat elävät mutta ilman lihallisen olennon kuolevaisuutta, rappiota, mädäntymistä ja tuhoa, kuten ideat Platonin taivaassa.
'Vertigon' olen nähnyt useita kertoja. Mutta vain siihen saakka, kun Kim Novak kuolee. Naisen ruumis tiilikaton jyrkkävarjoisella tekstuurilla on huimaukseni huppu ja samalla sen loppu. Mitäpä katsomista olisi foobisessa miehenluuserissa jolla on väärinpesty puuvillapoplari. En ole koskaan ymmärtänyt miksi Marilyn muistetaan elokuvasta 'Herrasmiehet pitävät vaaleaveriköistä' kun Jane Russel on Marilynin rinnalla kuin Milon Venus lasikaapissa Willendorfin Venuksen kera. Kaikkien myöhempien aikojen blondien protoblondi on kuitenkin Jean Harlow, joka värjäsi kaikki, siis todellakin kaikki karvansa platinanvaaleiksi. Muutoin ne olisivat saattaneet häivähtää valkoisen iltapuvun alta. Se voisi olla viehättävää; Harlow ei koskaan käyttänyt alushousuja.
Alan pukeutua. Useimmiten käytän joko mustaa tai puhtaan valkoista. Parfyymia. Minä menen tapaamiseen. Sitten hiukset. Katselen itseäni peilistä. Aivan lähipäivinä on mentävä kampaajalle. Karva ei enää ole sellaista sänkeä korvieni yläpuolella kuin sen ehdottomasti on oltava.
En tapaa ketään kun kävelen bussipysäkille. Onneksi. Kaikki mitä haluan ovat kuvat ja heijastukset. Niissä olemme täydellisiä. Bussin kuljettaja ei ole ajanut kunnolla partaansa ja on lisäksi ylipainoinen. Bussi on täynnä. Löydän paikan: invalideille ja vanhuksille. Kiitos tästäkin tilasta. Matka tekee minusta aistivammaisen. Matkustan silmät kiinni.
Ostan lipun. Olen ostanut itseni vapaaksi surusta kahdeksi tunniksi. Olen muuttunut pelkäksi katsovaksi silmäksi. Pimeys kätkee sen mikä on tarkoituskin, kunnian kenttien kurjan sankarit, jotka tulevat savisin saappain kaarisillalle joka yltää taivaaseen saakka. Elokuvateatteri on pieni ja vanha. Siellä sinä odotat minua. Osaan ulkoa jo alkutekstitkin.
Nyt se alkaa. Sinä näyttelet minulle. Sinä odotat minua. Olisi mukava tavata sinut joskus. Milloin? Missä?
Somewhere over the rainbow…