HARMIA LÄMPÖPATTERISTA
Tuuve Aro

Kokoelmasta Harmia lämpöpatterista
(Gummerus 1999.)


Kävelin baarisalin halki tiedostaen jokaisen askeleeni erikseen ja katseet jotka kääntyivät perääni. Tiukka hame hankautui hienokseltaan reisiäni vasten ja kohosi ylemmäs istuessani jakkaralle tiskin ääreen. Ristin jalkani huolettomasti ja aioin sytyttää savukkeen.
Sytyttimessäni oli jotakin vikaa, enkä ennättänyt nostaa neuvotonta katsettani, kun kerkeä käsi jo ojensi liekkiä kasvojani kohti.
En katsonut tarjoajan kasvoja ennen kuin olin hartaasti vetänyt muutaman henkosen ja saatoin sipaista hiuskiehkuran punehtuneelta poskeltani. Edessäni seisoi vaalea mies, arviolta kolmenkymmenen, hieman rokonarpinen ja äärimmäisen viimeistelty. Hänessä kiinnitti huomioni erityisen kiinteä katse, jota alkoholi ei ilmeisesti ollut ehtinyt sumentaa.
Kello lähenteli yhtä, koetin hymyillä vienosti ja samalla mystisesti, kuin tietäisin jotakin enemmän.

Musta nahka upotti ylellisesti istuessani miehen sohvaan odottamaan margaritojen valmistumista. Jartsa vaan, diplomi-insinööri, mä olen niin kyllästynyt kitchiin, tiedätkö. Sä näytät siltä että sä ymmärrät. Tule niin näytän sulle mun biljardipöydän, siinä on jotakin dekadenttia, tiedätkö.
Sängyssä tämä Jartsa siveli vatsaani ammattilaisen ottein, paineli nännejäni jotka sai kovettumaan. Mietin jostain syystä lämpöpatteriani kotona, se on rikki ja päästää välillä tuskastuttavan lämpömäärän sisään, niin että hikoilen vaikka oleilen alusvaatteissa.
Mies liukui päälleni ja huohotti korvaani jotakin, jostain syystä kysyin Mitä? luonnottoman kovalla äänellä ja sain hänet jähmettymään hetkeksi.
Kun mies tuli sisääni, muistin miten joskus yöllä herään horkassa kun patteri on taas kesken pakkasten lakannut lämmittämästä ja miten kauan kestää ennen kuin jäsenet virkoavat. Ajattelin myös huonekasvejani ja mietin näkyivätkö kaksi finniä otsassani, oliko puuteri niin tehokasta kuin myyjä oli luvannut.
Pidin tämän Jartsan rokonarvista, ne tekivät jollakin tapaa inhimilliseksi. Kun hän oli lopettanut ja kellahti selälleen viereeni, huokaisin nautinnollisesti ja kuiskasin: se oli ihanaa. Kun mies ei vastannut mitään, tuli mieleeni jotakin.

Töissä kaikki sujui kuten pitikin, minuun oltiin tyytyväisiä, jopa Pirkko Liimatainen, kun kahvitauolla huomasin että violetti hänen tukassaan oli uutta. Pirkko myhäili kuppinsa takana ja peilasi itseään pakastimenkannesta, kun luuli ettei kukaan näe.
Töitten jälkeen kävelin kaupungilla ja oikea nilkka vääntyi kivuliaasti joka askeleella, korko oli sentin lyhyempi kuin toinen. Harhailin horjuen korttelista toiseen ja olin jo unohtanut minne olin menossa. Käännyin katsomaan olkani yli, kun luulin näkeväni vanhan tutun, ja melkein kävelin päin tiiliseinää.
Katselin seinää läheltä tuokion verran, se oli korkea ja rosoinen. Minun täytyi ravistella päätäni lujaa, jotta maailma selkiytyisi edessäni.

Lauantai oli leipomispäivä. Otin esille äidin perinteisen kakkureseptin ja sekoitin aineet tarkkaan sitä noudattaen. Taikina oli kuitenkin tahmaista limaa joka takertui käsiin sitkeästi, sormeni sotkeutuivat syvälle liisteriin, enkä pian saanut niitä lainkaan irti kulhosta.
Kun puhelin soi, seisoin avuttomana vieressä taikinakulho käsiini kasvaneena ja mietin erilaisia keinoja selviytyä. Vastaaja meni päälle, mutta soiton täytyi olla väärä numero, tuntematon mieshenkilö esitti puhelimessani vaatimuksia syyttävään sävyyn.
Illalla minua huvitti mennä elokuviin, ja päädyin väkivaltaiseen mafiakuvaukseen, jossa hunajanvärinen viettelijä viettelee kaikki ympärillä mumisevat mustiinpukeutuneet miehet. Haukottelin koko ajan, mutta ulos päästyäni olin loppujen lopuksi tyytyväinen valintaani.
Seksin ja väkivallan katsominen valkokankaalla tekee minulle aina sensuellin olon. Päätinkin jälleen suunnata kantapaikkaani, ihan vain yhdelle. Tiesin että toisen tarjoaisi jo Seppo tai Jukkis tai Jartsa.

Baarin vessassa olin törmätä tyrmäävään tummaverikköön, tuollainen nainen joka kääntää niin miesten kuin naistenkin päät. Hänen hiuksensa virtasivat päälaelta alas ebenin värisenä, hän oli holtittomassa humalassa ja voivotteli rikki mennyttä sukkaansa.
Katsoin hänen osoittamaansa kohtaa mustaan silkkisukkaan verhotussa sääressä, ja tosiaan: ilkeä silmäpako lähti juuri polven yläpuolelta ja jatkui alas aina sorjaan nilkkaan asti.
Nainen otti rennosti tukea olkapäästäni ja tarrasi yhtäkkiä kurkkuuni. Luulin että hän aikoi tappaa minut, mutta samassa hän painoikin huulensa tiukasti suutani vasten. En ehtinyt reagoida mitenkään, kun nainen jo irrotti otteensa ja jotakin mutisten kompuroi ulos.
Seisoin hetken paikallani vessan lattialla, enkä muistanut käydä pissalla, vaan kädet pestyäni suuntasin takaisin Tapsan pöytään. Tapsalla oli runsaasti geeliä tukassa.
Sanoin pian hyvää yötä vedoten kotona odottavaan Ellinooraan. Jostain syystä miehet uskovat heti jos antaa nimen syylle mennä kotiin.
Aikaisemmin puhuin kissasta joka piti ruokkia, sitten siirryin vihaiseen dobermanniin. Mutta Ellinoora, tarmokas äitiä odottava ensiluokkalainen vie ylivoimaisesti voiton. Kelloon vilkuilu alkaa viimeistään jos kaivan lompakosta lehdestä leikkaamani kuvan silmälasipäisestä tytöstä joka tuijottaa kameraan kuin haluaisi nielaista sen. Oikein söpö. Sinun näköisesi mun täytyy kuule nyt tosiaan, soitellaan vaikka.
Olen alkanut aidosti kiintyä kuvan esittämään lapseen, kuvitellut hänelle lapsuuden minun kanssani, miltä hän on näyttänyt viisivuotissynttäreillä tai ensimmäisissä silmälaseissaan. Joskus ajattelen Ellinooran todella odottavan minua joidenkin läksyjen kanssa ja tulevan eteiseen vastaan. Huomaan jopa selvää yhdennäköisyyttä kuvan ja itseni välillä, enkä enää tunne varsinaisesti valehtelevani, kun kerron rakastavani tyttöäni kovasti.
Tämä Tapsa oli toista maata kuin useimmat. Hän vaati päästä mukaan koska kerran minä en lähtenyt hänen luokseen, hän rakasti lapsia, itse asiassa hänellä oli murrosikäinen poika Sami. Huusin lopulta että minua ei kiinnosta usko jo...
Tapsa uskoi.

Tummaveriköstä ei näkynyt häivähdystäkään, vaikka istuin asemissa kantabaarissani lähes jokaisen vapaahetken. Otin mukaani lehtiä, jotta en pitkästyisi ja pitäisin tunkeilijat loitolla. Söin pikkupurtavia kevyiden viinien kera ja opettelin tarkan, nopean yleissilmäyksen, joka tavoitti salin hämärimmätkin nurkat ja kartoitti samalla asiakaskunnan koostumuksen.
Keskiviikkona istuin jälleen nurkassani, jalat ristittyinä, haarukka pysähtyneenä ilmaan kesken kanttarellipiirakan, sillä lehdessä oli tällä kertaa oikeasti mielenkiintoinen artikkeli. Siinä puhuttiin uudesta teatterimuodosta, jossa näyttelijät eivät tule esitykseen paikalle vaan yleisön on arvailtava minkä näköisiä näyttelijöitä olisi ollut esityksessä jos sellainen olisi järjestetty, ja sitten osa yleisöstä esittää toisilleen tulkintansa. Revin jutun siististi irti ja työnsin laukkuuni.
Mietin mitä kaikkea kiehtovaa maailmalla oli tarjota ja olin jopa hetkeksi unohtaa tumman hurmaajattareni.
Kun ymmärsin hänen seisovan edessäni, nostin katseeni ja luettelin konemaisesti repliikit jotka olin varannut tätä hetkeä varten. Tummaverikkö hymähti, ojensi kätensä ja minä tartuin siihen.
Ulkona satoi rankasti kuin elokuvissa, ohuet puseromme liimautuivat rintojamme vasten, askeleemme kiihtyivät meidän lähestyessämme kotiani. Vilkuilimme toisiimme ja huomasin hänet vielä tyrmäävämmäksi kuin muistin. Olet tyrmäävä, hymisin kun hän painoi minut kosteaan syleilyynsä. Hän esitteli itsensä Kaarinaksi.
Kaarinan nännit olivat kaksi rusinaa ihanassa voipullassa, minun oli tartuttava niihin, suljin ne kämmenteni sisään ja näin miten Kaarina huoahti, hänen silmänsä muljahtivat ja hän tarttui hiuksiini rajusti. Painoin pääni hänen syliinsä, ja yhdessä muodostimme raskaan keinun, se kohosi ylös ja vaipui taas, keinuimme pitkään yhteenkietoutuneessa syleilyssä, josta en enää erottanut mikä oli Kaarinaa mikä minua... Kaarina repi tukkaani, viskasi itsensä hervottomana ylitseni ja päästi suustaan kimeän vaikerruksen. Pelästyin ensin, mutta sitten hän sulki kasvoni käsiinsä ja katsoi läheltä. Hymymme oli yhtä hymyä. Aika muutti olomuotoaan ja me leijuimme korkealla punareunaisten pilvien yläpuolella.

Kaarina makasi vieressäni silkkilakanoissa ja kumpikin haisimme hieltä. Minulla oli levoton olo koska en tiennyt mitä hän ajatteli minusta ja tiesin mitä minä ajattelin hänestä.
Kaarina, tumma hikinen nymfetti lojui siinä. Hiukset levisivät kiiltäväksi kaareksi hänen päänsä ympärille, onneksi hän ymmärsi ajoissa tarrata kurkkuuni jälleen ja painaa suunsa suutani vasten. Tunsin kuinka kaulassani mustelmat alkoivat laajeta.

Suhteemme vakiintui pian, kävimme yhdessä elokuvissa ja syömässä lähiravintoloissa, ja ennen pitkää Kaarina muutti tavaransa asuntooni. Hänen makunsa oli täysin vastakkainen kuin minun, plyysisohva täytti koko olohuoneen ja violetit verhot pimensivät alkovin. Mutta rakastin niitä intohimoisesti, sillä ne olivat yhtä kuin Kaarina, joka retkotti parvekkeella jalat ylös nostettuina ja siemaili calvadosta. Vakoilin lasioven takaa hänen suloisia muotojaan, aloin käydä lenkillä ja ostaa kalliimpaa hajuvettä.

Suosit nykyisin poolopaitoja, tämän sain kuulla monesta suusta seuraavina viikkoina. Töissä Pirkko Liimatainen tunki tahallaan yhtaikaa pukuhuoneeseen ja tuijotti sinelmiäni häikäilemättä. Hymyilin hänelle kauneinta hymyäni ja yllätyksekseni hän hymyili takaisin.
- Minunkin mieheni lyö, Pirkko sanoi. Hän loi vinon silmäyksen kaulaani. - Kuule jos olen ollut sinulle... jotenkin töykeähkö, joskus, niin pyydän nyt tässä ihan suoraan. Siis voinko tarjota vaikka kupposen kahvia.

Olin hylännyt reseptit ja ostanut suunnattoman suklaakakun Kaarinalle ja minulle syötäväksi kynttilöiden valossa sen kunniaksi että kaikki oli niin hyvin. Kaarina paiskasi ulko-oven perässään kiinni niin että ikkunat helisivät, syöksyi keskelle olohuoneen lattiaa ja alkoi huutaa.
Tuijotin häntä kun hän huitoi käsiään ja viskoi mustia takkuisia kutrejaan sinne tänne. Mitä sinä minusta haluat, hän huusi, ketä sinä luulet pettäväsi, minä en kuulu tänne maistelemaan sinun ylimakeita kräämitorttujasi, juuri niin! Minä olen aikuinen nainen ja elämä on silkkaa kärsimystä. Sinä olet hirvittävintä mitä minulle koskaan on tapahtunut, käsitätkö, minä en voi hengittää minä luhistun!
Ja Kaarina ryntäsi parvekkeelle kuin aikoisi hypätä, mutta käännähtikin sitten takaisin ja ovesta ulos. Taas ikkunalasit helähtivät. Kräämitorttujani? huomasin kysyväni itseltäni.
Nautiskelin puolet kakusta yksin ja katselin teeveestä visailuja. Kaarina tuli lopulta illan elokuvan alettua ja käpertyi viereeni sohvaan. Tunsin että hän katseli minua roikkuvien hiustensa takaa, minä vain ihailin Clint Eastwoodia joka käsitteli painavaa asetta varmoin ottein, ja tunsin että hän katseli minua.
Asunto oli taas pätsi, patteri pani parastaan ja aluspaitani liimautui selkään. Sitten Kaarina tarttui minuun ja harrastimme eroottisia leikkejä suklaakakun kera, olimme lopulta yltä päältä ruskeassa tahmassa ja valahdimme hervottomina yhteiseen kylpyveteen.

Puhelinvastaajaani oli ilmestynyt kummallinen viesti. Rätinän ja kohinan keskeltä erotin katkonaisia sanoja, miesääni jota en tunnistanut. "... Nopeasti... ei ole aikaa... se on sinun syysi." Ja jonkinlaisen ujelluksen jälkeen: "Tämä on nyt viimeinen mahdollisuutesi, Outi."
Kuuntelin viestin muutaman kerran, mutta koska en tullut hullua hurskaammaksi ja koska nimeni ei ole Outi, päätin unohtaa koko jutun.

Torstai oli vapaapäiväni, ja seisoin elokuvateatterin aulassa selailemassa ohjelmaa. Kaarinaa ei kuulunut, hän oli neljäkymmentä minuuttia myöhässä eikä tulisi, tiesin sen jo.
Suurimmassa salissa pyöri Tappava kostonyhteys, jossa ydinperhettä uhkaa katastrofi mutta kahdeksantoista kuollutta sivullista riittää lopulta pelastamaan sen. Aiemmin olisin automaattisesti valinnut tämän, mutta nyt katseeni harhaili pienempien salien näytöksissä.
Päädyin lopulta ranskalaiseen kamarielokuvaan, sellaiseen jota katsoessa ei tunne olevansa yksin ja voi kokea elämän hetkellisesti merkitykselliseksi. Istuin siinä punertavalla samettituolillani, lisäkseni salissa oli vain vanha rouva ja jostain syystä nuori mies.
Katsoimme kolmisin elokuvan lopputekstejä myöten hiiskumatta, kukaan ei rapistellut tai potkinut penkkejä. Valojen palattua nousimme yhtaikaa ylös, huomasin että mies oli itkenyt.
Astuessani ulos elokuvateatterista maailma kylpi keväässä sellaisella tarmolla että tunsin itseni häiriöksi muuten kirkkaassa kuvassa. Varjoni oli lyhyt, tukkani sähköinen.
Elokuvaseuralaiseni nuori mies seisoi ratikkapysäkillä, hänenkin hiuksensa nousivat liikuttavasti pystyyn. Huomasin hänen yhä elävän elokuvan maailmassa: huulille oli pysähtynyt haaveellinen hymy, jonka tunnistin omakseni joskus nuorempana. Seisahduin hänen viereensä ja tarjosin Sisu-pastillin.
Mies työnsi etusormen ja peukalon pieneen askiin ja katsoi minuun tarkasti sen ikuisuuden mikä kuluu kun keinotellaan pastillia esiin.
En ottanutkaan ratikkaa, vaan lähdin kävellen kotiin puiston halki. Ylhäällä puiden hiirenkorvat säkenöivät, minun teki mieleni istua vihreälle penkille.
Riisuin puristavat kengät ja annoin varpaiden heilua vapaasti ilmassa. Luonnon väkevät tuoksut ja puiden kohina panivat minuun raskaan levottomuuden, outo haikeus painoi minua rinnasta siinä penkillä. En ole liikunnallinen ihminen, ajattelin, kun ohitse hölkkäsi rivakka nainen punaisessa ulkoiluasussa.

Töissä syntyi varsinainen soppa, oli ilmennyt huomattava kassavaje, ja Pirkko Liimataista syytettiin kavalluksesta. Kaikkia kuulusteltiin ja ilmapiiri uhkasi musertaa Pirkon.
Kuulustelussa kerroin kaiken Pirkon epäjohdonmukaisesta käyttäytymisestä, jatkuvasta päällepäsmäämisestä aiemmin ja oudosta suunnanmuutoksesta sittemmin.
- Pirkolla on ollut vaikeaa, ymmärrättehän, mutta ei hän sitä tehnyt. Minä kavalsin rahat.
Kuulustelija olisi varmasti uskonut minua ja olisin joutunut edesvastuuseen, mutta juuri silloin kassavaje osoittautuikin tietokonevirheeksi, mitään ei ollut hävinnyt ja nyt näyttäydyin työtoverieni silmissä vähintäänkin oudossa valossa.
Koetin kuitata asian hetkellisellä sekavuustilalla, mutta tunsin ympäristön katseet selässäni - ja kaulassani.
Olin lakannut käyttämästä niin pooloja kuin värikkäitä huivejakin. Kaarinan siniset sormenjäljet olivat kaikkien nähtävillä, ja ne ne taas hellyttivät Pirkon. Nautimme pullakahvit ystävyyden merkiksi. Vihertävä hiussävy puki Pirkkoa, ja kerroin sen hänelle.

"... ja nyt näyttäydyn työtoverieni silmissä vähintäänkin oudossa valossa", päätin kertomukseni Kaarinalle, joka istui minua vastapäätä ja pyöritteli silmiään. Hän sormeili yrttiteekuppia levollisesti käsissään. Olin saanut hänet lopulta liittymään AA:han ja tulokset näkyivät. Pakkomielteet, raivokohtaukset ja depressiivisyys olivat vaihtuneet kykyyn kokea empatiaa ja harjoittaa pitkäjännitteistä suhdetoimintaa.
- Mikä helvetti sinuun oikein meni. Ja mikä tämä tämmöinen Pirkko-henkilö on, ethän sinä nykyisin muusta puhukaan. On sitä minullakin vientiä, tietäisitpä vain. Meillä AA:ssa...
Kyllästyin yhtäkkiä. Ei tämmöinen vetele, mietin, ja muistin samassa oudon puhelinviestin. Ehkä se sittenkin oli tarkoitettu minulle. Siinä puhuttiin viimeisestä mahdollisuudesta.
Nousin järkähtämättä seisomaan, seisoin kädet puuskassa ja tukevasti omilla jaloillani. Kaarina katsoi minuun pelästyneesti mutta samalla ihaillen. Hänen vihreitten silmiensä yli kulkeutui häivähdys intohimoa, joka nopeasti vaihtui kauhunsekaiseksi katkeruudeksi. Tunnetilat hänen kasvoillaan vaihtelivat niin nopeasti, että melkein unohduin ihailemaan moista ilmeikkyyttä. Sivusilmällä tarkkailin kuvajaistani isossa peilissä, minussa oli samaan aikaan päättäväisyyttä ja seksiä.
Vaihdoin painon jalalta toiselle ja hame kohosi hieman. Se oli Kaarinan lempihame ja oli käytössä jo hieman kulunut. Lisäksi huomasin huulipunani aavistuksen verran levinneen vasemmassa suupielessäni. Pyyhkäisin kämmenselällä suuni yli niin, että puna levisi pitkin poskea. Muistin että Jartsa oli pitänyt juuri tämän punan sävystä kasvoillani, se muistutti häntä nuoruuden kaihoisasta ajasta. Sitten irrotin hameen hakaset ja kiskaisin sen rajulla liikkeellä yltäni. Kaarinan ymmyrkäisten silmien edessä otin pöydältä sytyttimen ja koetin roihauttaa tekokuituisen hameen palamaan. Kaarina ehti kirkaista pienesti, ennen kuin sytytin taas toimi, ja iloisten liekkien loimussa katsoimme toisiimme. Yrttiteet lorotin savuavien jäännösten päälle.
Kaarinan sulkeuduttua vessaan minä katselin ympärilleni asunnossa. Jykevä piironki, jonka äiti oli kotiini tuupannut vuosia sitten, katseli minua pahalla silmällä. Sen laatikot eivät koskaan auenneet kitkuttamatta, ja lakkauksen haju oli omituinen. Päätin pakata piirongin mukaan, kun Kaarinan muuttoauto tulisi. Soitin asiasta äidille välittömästi enkä kuunnellut vastalauseita. Äiti kuulosti hämmästyneeltä.

Kasattuamme Kaarinan kamppeet saatoin hänet taksiin, jonka kuski sai palan väärään kurkkuun nähdessään tumman nymfetin. Mies ei hermostuksissaan ehtinyt ulos autosta, kun olimme jo pakanneet laukut tavaratilaan ja suudelleet hyvästiksi.
- Olet edelleen tyrmäävä, kuiskasin kun Kaarina kumartui takaistuimelle. Hän nosti säärensä sulavalla liikkeellä sisään ja minä suljin autonoven hänen perässään. Kaarina rullasi ikkunan auki ja ojensi vielä valkean kätensä minulle.

Kotona avasin punaviinipullon, asetuin ammeeseen ja laskin sen täyteen pulppuilevaa vettä. Juuri silloin puhelin soi. Kurotuin tuuppaamaan oven auki ja höristin korviani. Neljännen soiton jälkeen kuului minun mairea ääneni kiittämässä ja kehottamassa, ja sitten, hetken hiljaisuuden jälkeen tuttu matala ääni:
"Herää! Kuuletko minua Outi? Elämä on sinun käsissäsi! Huomaa että korostan tätä omaksi parhaaksesi."
Annoin vaahdon hyväillä ihoani ja puhaltelin mietteissäni saippuakuplia. Katselin kuinka ne erikokoisina leijuivat sateenkaaren väreissä, leijuivat ja yksitellen poksahtivat rikki.
Viini maistui ihanalta, mieli oli raukea ja erilaiset sanat nousivat päähäni. Biologinen kello. Ellinoora. Tasapainoinen luonnonyhteys, onnellinen elämä, viimeinen mahdollisuus, moniarvoinen yhteiskunta, katoava kansanperinne...
Pyöriteltyäni näitä aikani mielessäni nostin maljan itselleni ja päätin hylätä kaikki paitsi kaksi.