1•00
 
aika
 
jutut
 
 
 

SUOMALAISTA LESBO- JA HOMOHISTORIAA VIIME VUOSISADAN VAIHTEESTA 1960-LUVULLE

vakiot
 
data
PALVELULIITTEESSÄ
KOKO SUOMEN TIEDOT
 
vanhat lehdet

 

HANNA S. – Anarkisti saapuu jazzkaupunkiin

Vuodesta 1969 lähtien epilepsia ei ole Suomen lain mukaan ollut este avioliiton solmimiselle tai perheen perustamiselle. Vuonna 1999 samaa sukupuolta olevat parit eivät vielä voi virallistaa suhdettaan tai adoptoida lasta. Juridisesti Hanna Siivola on siis edelleen puoliksi lainsuojaton – ainakin jonkin aikaa.

Urbaanilegendan mukaan Pori on pinnanmuodoiltaan niin tasainen kaupunki, etteivät autokoululaiset pääse harjoittelemaan siellä mäkilähtöä. Ainakin ilma on kuin satakuntalainen maisema – tasaisen harmaa, sumea ja pilvet roikkuvat alhaalla – kun lokakuisena päivänä saavun Porin rautatieasemalle.

22-vuotiaassa Hanna Siivolassa ei näy vilaustakaan näistä maakunnallisista stereotypioista. Hänen pohjoisen tytön räiskähtelynsä ja vuolas puheliaisuutensa muistuttavat Lapin taivaalla leiskuvia revontulia. Koska toimittajan ennakkoasenteeni kansallisiin heimoristiriitoihin on – talvisodan henkeä lukuun ottamatta – peruskyyninen, yritän lietsoa Hannaa koltaksi etelän ihmemaassa. Hän ei tästä hätkähdä – kokenut Maantiekiitäjä, tottunut sopeutumaan.


ALASTON HETKI

Hanna sytyttää tupakan ja johdattaa meidät lauantaiostoksillaan kiiruhtavien porilaisten seasta kantakahvilaansa. Sen ikkunalla Monarkin vanha mopo syyslehtien peitossa. Tarkoitus on keskustella seksuaalivähemmistöistä ja pitkäaikaissairauksista, sekä niitä mahdollisesti yhdistävistä tai erottavista sopeutumisvaikeuksista, salailusta, leimoista, ennakkoluuloista ja suvaitsevaisuudesta.

Ison maitokahvikulhon ääressä Hanna aloittaa keskustelun muuttamisen logiikasta. Hän on alati liikkuva ihminen, vastikään Oulaisista Poriin muuttanut.

Onko tässäkin kyse jostain uuteen rooliin sopeutumisesta?

"Kun menet uuteen paikkaan, olet pari viikkoa täysin tuntematon. Ihmiset eivät pysty asettamaan sua mihinkään lokeroon. Olet vain sinä itse, kunnes ihmiset oppii tuntemaan sut, ja omien maailmanselitystensä kautta luo sinusta sitten tietyn kuvan."

"Siinä on kyse alastomasta hetkestä. Silloin uusi alkaa, tai vanhasta löytyy jotakin uutta. Täysi tuntemattomuus ja toisen todellinen tunteminen kulkevat siinä käsi kädessä. Tuntemattoman edessä olet alaston siksi, että sillä ei ole mitään, millä luoda kuvaa sinusta. Sinut tuntevan edessä olet alaston siksi, että sille on tullut kuva sinusta jo sen takia, mitä olet."


HANNA JA I MAAILMANSOTA

Hanna on sairastanut koko ikänsä epilepsiaa eli hänellä on aivosähkötoiminnan häiriö, joka ajoittain voi näkyä erilaisina poissaolo- tai tajuttomuus-kouristuskohtauksina. Historian kuluessa epilepsiaa on pidetty milloin Jumalan aikaansaamana pyhänä, yliluonnollisena ’kaatumatautina’, milloin demonien riivauksena tai myrkkyjen aiheuttamana tarttuvana tautina. Epilepsia oli niiden vitsausten joukossa, joita Luther manasi katoliselle kirkolle, ja tämä sai luonnollisesti aikaan huomattavaa sosiaalista syrjintää.

Noin kahdella kolmasosalla epilepsiaa sairastavista kohtaukset saadaan nykyisillä lääkkeillä hyvin hallintaan, ja puolella ne katoavat kokonaan. Epilepsia ei siis juuri rajoita tavallista elämää, kuten työssäkäyntiä tai perheen perustamista. Vanhoista ennakkoluuloista kertoo kuitenkin se, että vasta vuonna 1969 kumottiin laki, jolla epilepsiaa sairastavien avioituminen oli Suomessa estetty.

Koska sulla alkoi epilepsia?

"Mulla on ollut kuumekouristuksia ihan pienestä, mutta ne saatiin joskus 7–8 vuoden iässä kuriin, ja lääkitys lopetettiin. Kohtaukset alko uudestaan, kun mä olin 16, ja niitä oli sillon säännöllisesti melkein päivittäin. Nyt pieniä kohtauksia tulee silloin tällöin, ja isompia kohtauksia ehkä yksi tai kaksi vuodessa."

Mitä sä aattelit, kun epilepsia alko uudestaan?

"Aluksi mä en kertonut kenellekään. Mua inhotti ajatus siitä… en ole koskaan ollut kenenkään armoilla. Vanhemmat erosivat, kun olin kymmenen ja mä olin se, joka huolehti perheestä ja pikkusiskoista. Nuoruusajan kriisit hoidin itse, hain rajat kokeilemalla ja etsin oikean ja väärän riehumalla kaupungilla… eli mä olin aika paha nuori."

"Kun sitten yhtäkkiä en pystynytkään huolehtimaan itsestäni, se oli kaikista vaikeinta… Että olin tavallaan muiden ihmisten riesana. Eihän se sitä ikinä sanonu, mutta mulle tuli sellanen olo. Se oli täyttä sotimista, että minä en ole avuton! Missään asiassa ei saanut auttaa… Mä oon aina pitäny ittestäni huolta, ja pidän edelleen, niin että haistakaa helvetti paska, minua ei tarvi auttaa! Niin meni pari, kolme vuotta, kunnes sitten pikkuhiljaa älysin, että no helvetti, en mä aina tule yksin toimeen."

Kapinoitsä jotenkin muuten sairautta vastaan?

"Aluksi mulla oli monet lääkkeet, mutta mä kävin silti koulun diskoissa. Menin sinne vain näyttääkseni, että perkele mähän olen samanlainen kuin kaikki muutkin! Ja aina kun tuli strobovalot tai yritin ottaa olutta, sain kohtauksen. Niin mä sitten yks kerta päätin, että seuraavalla kerralla en tänne tule."

Mitä sä sitten teit?

"Kirjottamisesta tuli siinä vaiheessa tärkeä asia. Sitten mä olin paljon kotona, en katsonut telkkaria, enkä kuunnellut paljon musiikkiakaan. Aloin lukea ihan hulluna. Se oli periaatteessa kai itsesuojeluvaistoa, etten enää halunnut mennä kaupungille riehumaan ja juomaan."


MISTÄ ANNA AINE HERMOSTUI?

Somaattinen pitkäaikaissairaus vaikuttaa väistämättä jossakin vaiheessa myös henkilön psyykkiseen ja sosiaaliseen hyvinvointiin. On melko tyypillistä, että sairauden toteamiseen liittyy kriisivaiheen tunnereaktio, joka voi edetä myös vakavaan masennustilaan (ks. esim. Epilepsialehti 4/99). Sopeutumishäiriötasoisen masennuksen hoidossa keskeistä on asian psykologinen käsittely, tiedon hankkiminen ja motivointi itsestään huolehtimiseen. Esimerkiksi Epilepsialiitto järjestää sopeutumisvalmennuskursseja, joilla asiantuntijoiden ja vertaisryhmän kanssa kokemuksia voidaan jakaa. Se on osoittautunut monelle tarpeelliseksi, koska omien läheisten kanssa puhuminen voi olla vaikeaa.

Miten sun kaverit reagoi epilepsiaan?

"Osa kavereista lähti pois, katosi kuin tuhka tuuleen. Osa tuli kyllä pikku hiljaa takaisin, ne vaan pelkäsivät, etteivät osaa tehdä mitään. Siihen aikaan mä vielä seurustelin miehen kanssa. Kun mä kerroin, että mulla on epilepsia, se katto mua vähän aikaa, ja lähti sitten pihalle… Vuoden päästä se palasi pyytämään anteeksi."

Siis se sano suoraan, että se lähti epilepsian takia?

"Kyllä. Ei se musta ollut surullista, mä olin sille vihainen, ihan raivona!! Mutta annoin mä anteeksi. Ja suurin osa kavereistahan säilyi, koska ihmisenä mä en ollut muuttunut mihinkään."

Mitä tapahtu, kun sä sait ensimmäisen kohtauksen koulussa?

"Se aiheutti melkein yleisen sydänkohtauksen… Anna Aine, mun hyvä ystävä sillä hetkellä, hermostu totaalisesti. Se suuttui mulle, että jumalauta ihminen, sä et saa hävetä! Ei se ole sinun vikasi, että sinulla on epilepsia, et sä saa hävetä tuommosta asiaa! Minua hävetti vaan enemmän, kun se huusi… ei se, että minulla on epilepsia, vaan se etten ollut kertonut. Olin niin tyhmä, että olin hävennyt itsestäni yhtä pientä osaa. Ja sen jälkeen kyllä kerroin."

"Itse asiassa voisin varmaan kiittää Anna Ainetta siitä, että kiitos, kun huusit minulle! Nut uskallan kertoa asian, ja ettei minussa ole mitään vikaa, vaikka minulla epilepsia onkin."

Miten opettajat suhtautu?

"Osalla opettajista oli asiallista tietoa, toisilla tuli paniikki – ne pelkäsivät tunnilla, että saan kohtauksen. Mua pyydettiin pitämään epilepsiasta tiedotustilaisuuksia. Kaverillani Tarjalla on diabetes, ja me tehtiin se yhdessä. Eli hän kertoi diabeteksesta, minä epilepsiasta."

Tässä vaiheessa haastattelua Hannan kännykkä soi. Puheesta selviää äkkiä, että kämppäkaveri Kati tekee tarkistussoiton, onko kaikki kunnossa. Toimittajalle tulee kiusallinen flashback tv:n komediasarjasta Frasier, jonka jaksossa kerran neuvottiin, että ikäviltä treffeiltä pääsee liukenemaan, kun pyytää kaveria soittamaan tunnin päästä.

Hanna kuitenkin tarkentaa sovinnollisesti:

"Se tekee tätä aina, jos musta ei ole kuulunut tiettynä aikana. Se arvioi, koska esimerkiksi teatteriharjoitukset on loppu. Jos mä olen vaikka kaverin kanssa mennyt istumaan johonkin, niin aina soi puhelin, jos en ole itse älynnyt ilmoittaa. Yleensä käy niin, että siinä vaiheessa, kun alan harkita tekstiviestin laittamista, niin puhelin soi ja sieltä kysytään, että oletko sä vielä hengissä."

"Joskus lukioaikana olisin loukkaantunut niin pahasti, että olisin voinut ruveta itkemään: Ei tarvi, en mä oo hengenvaarassa. Jos mä kuolen, niin okei, mä kuolen. Antakaa mun elää siitä huolimatta normaalisti, älkää kyselkö koko ajan mitä tapahtuu!"


JOULUKUUSTEN
YKSILÖLLISYYDESTÄ

Yksi vanhoista epilepsiaan liittyvistä yleistyksistä on, että epilepsiapotilailla olisi muista eroava erityinen persoonallisuustyyppi. On väitetty, että potilaat joilla on muutoksia ohimolohkossaan, ovat muita ailahtelevampia, hyökkäävämpiä, itsekeskeisempiä, herkempiä murehtimaan ja pohtimaan filosofisia kysymyksiä.

Olitsä epilepsian takia koulun virallinen kummajainen?

"Itse asiassa mua taidettiin pitää muutenkin kummajaisena. Tilanne ei muuttunut siltä osin mihinkään. Mä olin punkkari-anarkisti, toinen kenkä oli vihreä, toinen punainen. Toisessa korvassa roikkui koho, josta oli tehty avaimenperä, toisella puolella mollamaija ja pieni ruusu. Mun hiuksiin oli värjätty keltaisia ja sinisiä täpliä, ja kun värit sekottuivat, siitä tuli vihreää – niin kuin homejuustossa. Kerran äidinkielen tunnilla yksi ihminen sanoi, että Hanna, sä oot kuin joulukuusi! Me ollaan kaikki erilaisia. Kaikista tavallisimman näköinenkin ihminen on erikoinen. En mä ajattele olevani sen omituisempi tai erikoisempi kuin kukaan muukaan."

Miten ihmiset tänä päivänä suhtautuu, kun ne kuulee sun sairaudesta?

"Hyvin. Niille ehkä tulee se reaktio, että apua mitä me osataan tehdä. Mä haluan ensin tietää, tuleeko ihmisestä mun kaveri, liikunko samoissa porukoissa ja näenkö sitä useasti. Sitten vasta kerron sille, ettei säikähdä, jos tulee kohtaus ja kerron, miten täytyy toimia."

Hirvee klishee, mut ootsä koskaan aatellu, että epilepsia olis jotenkin rikastuttanut sun elämääs?

"Oon mä oppinut tästä sen, että ihminen ei aina tule yksin toimeen. Ihmisellä on oikeus pyytää apua ja olla heikko. Mutta ei se ollut helppoa, kaks vuotta olin ihan hukassa. Mä pelkäsin olla heikko… tai heikkouden leimaa, vaikka koko hommahan ei edes ole heikkoutta. Heikompi mä olin sillon, kun en osannut pyytää tai ottaa vastaan apua. Monessa suhteessa epilepsia on takonu mun päähän järkeä. Ja tuohan se vähän väriä elämään aiheuttamalla huvittavia, ärsyttäviä ja noloja tilanteita. Lukioaikana lääkkeiden ja kohtausten paljous aiheutti sen, että unohdin asioita helposti ja saatoin nukahtaa bussiin. Kerran olen herännyt Kemistä, kun menin Tornioon kouluun! Kouluvihkosta pystyi seuraamaan, milloin on tullut pieni kohtaus. Kaverit ihmettelivät, kun muistiinpanot oli ihan sairaita!"

Millainen sun epileptikkoidentiteetti nykyään on?

"Nyt epilepsia on vain osa elämää, en tunne leimautuvani sen takia. Se on osa fysiikkaani, minusta ja persoonastani riippumaton. Mä otan lääkkeet kolmesti päivässä, ja unohdan sen sitten. Lääkkeiden otosta on tullut rutiini, niin kuin hampaiden pesusta. Kivoja kumpikaan ei välttämättä ole, mutta niiden avulla elämä on helpompaa… säästyy rei’iltä ja kohtauksilta. Jos tulee kohtaus, niin se tulee, ja sitten mä levähdän. Ystävät tietää, mitä tehdä, ja kun kohtaus on ohi, heitetään pientä kuittia ja pelleillään – ja elämä jatkuu."


JULIA JA JULIA

Hanna rakastaa elokuvia, eivätkä ne ole pimeässä salissakaan silmälle samanlainen epilepsiakohtausta provosoiva tekijä kuin diskojen välkevalot. Yksi suosikeista on Romeon ja Julian uusi filmatisointi. Shakespearen tekstejä tulkitaan nykyään paljon vapaammin kuin ennen. Hamletia on esittänyt useampikin nainen. ’Ei sillä ole väliä, onko Hamlet tyttö vai poika. Merkittävää on, mitä hän edustaa ja missä ympäristössä’, kuten eräs kriitikko on todennut.

Hannallekaan ei ole tärkeää, onko hänen Romeonsa mies.

Koska sä ensimmäisen kerran ihastuit naiseen?

"Mä olin ihastunut tyttöihin pienestä asti, mutta en aluksi tiennyt, mitä se tarkoittaa. Mä vaan mietin, että jos olenkin käsittänyt ihan väärin. Ensimmäisen kerran tajusin sen oikein, kun olin 17-18-vuotias. Eli suuret asiat tapahtu melkein kaikki yhtä aikaa. Mä tapailin silloin kyllä miehiä, mutta ne kaikki sanoivat, että mies ei taida olla oikea henkilö sulle. Niin musta alko tuntua, että mä olen biseksuaali. En vielä silloin ajatellut olevani lesbo, mutta ymmärsin, kummasta sukupuolesta mä tykkään."

Olikse helpottava vai ahdistava havainto?

"No mulla on nytkin identiteettikriisi… 17-vuotiaana oli se ensimmäinen Suuri Ihastus, jonka mä hyväksyin. Mä mietin kauan aikaa, ennen kuin hankkiuduin ns. lesbopiireihin. Mä mietin, että miten mä pääsen, mikä on oikea tie, mitä mä haluan, miksi, onko se hyvä… Sen jälkeen kerroin asiasta avoimesti opiskelijakavereilleni, kämppiksilleni ja muille, jotka oli kiinteesti mun elämässä. Opiskelin käsi- ja taideteollisessa oppilaitoksessa, eikä siellä kukaan kysynyt, että miksi teet noin tai miksi olet lesbo. Ympäristö oli mielekäs ja ystävällinen. Illanistujaisissa me juteltiin kaikesta elämään liittyvästä, myös seksuaalisuudesta, ja musta avoimuus on paras tapa lisätä suvaitsevaisuutta."

Eikö sua seksuaalivähemmistön edustajana missään leimattu tai syrjitty?

"Koulussa muhun luotettiin monessa paikassa enemmän juuri sen takia, että mä olin avoimesti sitä, mitä olen. En hävennyt lesboutta, niin kuin olin joskus hävennyt epilepsiaa. Sanottiin, että mun täytyy olla vahva persoona, joten mut valittiin luokan ääneks ja moniin oppilaskunnan luottamustoimiin. Jos lesbous leimaa mua jotenkin, niin mun mielestä se on sen ihmisen päässä oleva vika, joka sen homman tekee. Jokainen on yksilö ja voi ansaita arvostuksensa sinä, mitä on ja se oikeus sillä on. Jos ihminen arvioidaan lesbouden, homouden, epilepsian tai muun sairauden takia, niin useimmiten sen tekee epävarmuus tai pelko."


ENSIMMÄINEN PARI
KAAPISTA ULOS

Hannalla on kaksi pikkusiskoa, Linda (17) ja Olga (15) sekä pikkuveli Veeka (8). He kuuluvat isän ohella läheisimpiin ja tärkeimpiin ihmisiin, joiden kanssa Hanna haluaa jakaa maailmansa.

Miten sä kerroit sun perheelle?

"Siinä vaiheessa, kun me mentiin kihloihin ja muutettiin yhteen ex-kihlattuni Hannan kanssa, mä kerroin mun perheelle. Mä mietin kauan, että miten mä kerron, ja päädyin siihen, että suoraan sanominen on kaikkein helpointa. Sen jälkeen voi sitten esittää kysymyksiä. Mä alotin Lindasta, tää on hyvä tarina… Se pelas korttia ja mä istuskelin juttelemassa sille. Yhtäkkiä mä sanoin, että haluatko tietää, kenen kanssa mä seurustelen? Voisin kyllä kertoa, kun varmasti tulette näkemään piakkoin.

- No joo, mielellään, sanoi Linda siihen. Mä sanoin, että mitä sä ajattelisit siitä, että se ei olekaan mies? Se vaan jatkoi kortinpeluuta ja katsoi mua vähän aikaa.

- Ai, se on siis nainen.

- Joo.

- Ai. Sä oot homo?

- Periaatteessa kyllä, mutta homot on miehiä ja mä olen lesbo.

- Niin joo, aivan joo, just joo. No, tykkäätsä naisista paljonkin? Miksä muuten naisista tykkäät? Linda vaan pelasi korttia eteenpäin. Ja sanoi sitten yhtäkkiä:

- Ai niin muuten, Olgalle voisit kertoa tästä vähän varovaisemmin. Olga oli reagoinut kuulemma Olussa erittäin vahvasti naispariskuntaan. Tää osoittautui kuitenkin väärinkäsitykseksi, joten kaikki siis meni ihan hienosti."

Entäs teiän isä, reagoiko se sun ulostuloon mitenkään radikaalimmin?

"Kun me Hannan kanssa mentiin isän luo, niin Linda ja Olga oli koko ajan, että kertokaa nyt. Isä istui nojatuolissa, Linda sen vieressä ja me istuttiin Hannan kanssa vierekkäin sohvalla. Mä sanoin, että miten tämä asia kerrotaan, kumpi kertoo? Me katsottiin vähän aikaa toisiamme ja kumpikin sanoi yhteen ääneen, että me muuten sitten seurustellaan ja ollaan kihloissa.

Isä katsoi vähän aikaa ja sanoi:

- Ai jaa, mä olen sitten vissiin appiukko. Ja käveli sitten keittiöön. Hanna oli vienyt sille viskipullon lahjaksi, ja otettiin siitä paukut kihlajaisten kunniaksi. Sen jälkeen iskä sitten tokaisi, että itse asiassa hän on jo jonkun aikaa odottanut, että sä kerrot tämän ääneen. Isä tuntee mut erittäin hyvin."


TAISTELEE TUULIMYLLYJÄ
VASTAAN?

Arkisista vastoinkäymisistä tulee elämäntavan koetinkivi, olipa sitten kyse seksuaaliseen suuntautumiseen tai vaikeaan sairauteen liittyvistä ennakkoluuloista, syrjinnästä ja sopeutumisvaikeuksista.

Miten sä oot selvinny toisaalta epileptikkona ja toisaalta lesbona?

"Sopeutuminen homoseksuaalisuuteen oli tuhannella helpompaa! Lesbous on minä, osa mun persoonaa tässä ja nyt, ja mä voin kuitenkin valita, haluanko mä antaa ihmisille julki, mitä olen tai haluanko olla onnellinen, annanko itselleni luvan olla lesbo. Ja TOTTAKAI mä haluan olla onnellinen, niinhän me kaikki… Mun tapa selvitä asioista on ollut huumori ja kirjoittaminen. Se kamala itseironia, minkä mä löydän itsestäni… tai ei kamala, vaan ihana itseironia."

Tuleeko se ironia siitä, että tuntee itsensä niin hyvin?

"En mä tiedä, tunnenko mä itseäni kokonaan. Tunnen kyllä, mikä ja minkälainen mä olen, mutta on asioita, jotka muuttuu. Tavallaan olosuhteet yrittää löytää musta jotakin, jota en tiedä, onko olemassakaan. Ihminen on ehkä kokonaisempi pystyessään valitsemaan oman kantansa, antaessaan itsensä valita. Mä tiedän itsestäni tietyt asiat, ja niiden avulla pystyn valitsemaan itselleni parhaan ratkaisun."

"Ei pidä rajata aluetta, missä olet tai mitä olet, koska koko ajan maailmassa tapahtuu asioita. Ja siihen sopeudutaan, ja siitä voi taas löytyä jotain hyviä puolia. Se voi opettaa jotain, mitä ei ehkä heti ollut valmis hyväksymään. Isän mielestä mä olen aina ollut tämmöinen tuuliviiri. Mun mielestä kokeilu ei tee ihmisestä huonompaa eikä tyhmempää, vaan ehkä vähän viisaamman. Muut sanoo, että mä teen päätökset nopeasti, mutta itsekseni mä kyllä harkitsen."

Eikse oo kuitenkin niin, että me synnytään yhteiskuntaan, jossa oletusarvoisesti kaikki on heteroita, ja siitä täytyy sitten ’poisoppia’, jos huomaa olevansa jotakin muuta?

"En ole ajatellut sitä noin, vaikka se ehkä suuren enemmistön kannalta pitääkin paikkansa. Mä olen koko ikäni nähnyt kavereita, enkä ole koskaan ajatellut, että maailma olisi esimerkiksi pelkästään valkoisille tai heteroille. Jokainen kokee asiat omalla tavallaan."

Voitko sä itse elää avoimena ja onnellisena tulematta henkilökohtaisesti loukatuksi? Kannattaisiko joskus yksityisen edun nimissä vaieta?

"Paha kysymys… Mulle epilepsia ja lesbous ovat kuitenkin päivänselviä juttuja. Mä olen avoin antaen toisten ihmisten olla avoimia. Jos ne ei halua ottaa vastaan sitä, mitä mä sanon tai olen, niin sitten ne voi kieltäytyä mun seurasta. Se on sitten ihan sama minkä takia."

Mitä sä luulet, että lainmuutos parisuhteen virallistamisesta vaikuttaa ennakkoluuloihin ja fobioihin?

"Me tehdään työtä sen eteen koko ajan, että ne vähenis. Pienin askelin asioista tulee todellisia. Ja mitä enemmän niistä tulee todellisia, sitä valmiimpi yhteiskunta on meidät hyväksymään."

Sitä sopii toivoa, jottei Hanna Siivola enää uudella vuosituhannella olisi lainsuojaton. Minne unohtui toimittajan kyynisyys, voisi joku kysyä. Vastaus: Ehkä se jäi paluumatkalla linja-autoon – tai hukkui satakuntalaiseen maisemaan, johonkin sinne välille.

ANNA-MARIA MÄKI-KUUTTI

Sivun alkuun

 

NET-Z | Z-LEHTI | DATA | TOIMITUS | Z-MARK | HAKU PÄÄLLÄ | PALAUTE | TILAUS