HANNA S. Anarkisti saapuu jazzkaupunkiin
Vuodesta 1969 lähtien epilepsia ei
ole Suomen lain mukaan ollut este avioliiton solmimiselle tai perheen perustamiselle.
Vuonna 1999 samaa sukupuolta olevat parit eivät vielä voi virallistaa suhdettaan tai
adoptoida lasta. Juridisesti Hanna Siivola on siis edelleen puoliksi lainsuojaton
ainakin jonkin aikaa.
Urbaanilegendan
mukaan Pori on pinnanmuodoiltaan niin tasainen kaupunki, etteivät autokoululaiset pääse
harjoittelemaan siellä mäkilähtöä. Ainakin ilma on kuin satakuntalainen maisema
tasaisen harmaa, sumea ja pilvet roikkuvat alhaalla kun lokakuisena
päivänä saavun Porin rautatieasemalle.
22-vuotiaassa Hanna Siivolassa ei näy vilaustakaan näistä
maakunnallisista stereotypioista. Hänen pohjoisen tytön räiskähtelynsä ja vuolas
puheliaisuutensa muistuttavat Lapin taivaalla leiskuvia revontulia. Koska toimittajan
ennakkoasenteeni kansallisiin heimoristiriitoihin on talvisodan henkeä lukuun
ottamatta peruskyyninen, yritän lietsoa Hannaa koltaksi etelän ihmemaassa. Hän
ei tästä hätkähdä kokenut Maantiekiitäjä, tottunut sopeutumaan.
ALASTON HETKI
Hanna sytyttää tupakan ja johdattaa meidät lauantaiostoksillaan
kiiruhtavien porilaisten seasta kantakahvilaansa. Sen ikkunalla Monarkin vanha mopo
syyslehtien peitossa. Tarkoitus on keskustella seksuaalivähemmistöistä ja
pitkäaikaissairauksista, sekä niitä mahdollisesti yhdistävistä tai erottavista
sopeutumisvaikeuksista, salailusta, leimoista, ennakkoluuloista ja suvaitsevaisuudesta.
Ison maitokahvikulhon ääressä Hanna aloittaa keskustelun muuttamisen
logiikasta. Hän on alati liikkuva ihminen, vastikään Oulaisista Poriin muuttanut.
Onko tässäkin kyse jostain uuteen rooliin sopeutumisesta?
"Kun menet uuteen paikkaan, olet pari viikkoa täysin tuntematon.
Ihmiset eivät pysty asettamaan sua mihinkään lokeroon. Olet vain sinä itse, kunnes
ihmiset oppii tuntemaan sut, ja omien maailmanselitystensä kautta luo sinusta sitten
tietyn kuvan."
"Siinä on kyse alastomasta
hetkestä. Silloin uusi alkaa, tai vanhasta löytyy jotakin uutta. Täysi
tuntemattomuus ja toisen todellinen tunteminen kulkevat siinä käsi kädessä.
Tuntemattoman edessä olet alaston siksi, että sillä ei ole mitään, millä luoda kuvaa
sinusta. Sinut tuntevan edessä olet alaston siksi, että sille on tullut kuva sinusta jo
sen takia, mitä olet."
HANNA JA I MAAILMANSOTA
Hanna on sairastanut koko ikänsä epilepsiaa eli hänellä on
aivosähkötoiminnan häiriö, joka ajoittain voi näkyä erilaisina poissaolo- tai
tajuttomuus-kouristuskohtauksina. Historian kuluessa epilepsiaa on pidetty milloin Jumalan
aikaansaamana pyhänä, yliluonnollisena kaatumatautina, milloin demonien
riivauksena tai myrkkyjen aiheuttamana tarttuvana tautina. Epilepsia oli niiden vitsausten
joukossa, joita Luther manasi katoliselle kirkolle, ja tämä sai luonnollisesti aikaan
huomattavaa sosiaalista syrjintää.
Noin kahdella kolmasosalla epilepsiaa sairastavista kohtaukset saadaan
nykyisillä lääkkeillä hyvin hallintaan, ja puolella ne katoavat kokonaan. Epilepsia ei
siis juuri rajoita tavallista elämää, kuten työssäkäyntiä tai perheen perustamista.
Vanhoista ennakkoluuloista kertoo kuitenkin se, että vasta vuonna 1969 kumottiin laki,
jolla epilepsiaa sairastavien avioituminen oli Suomessa estetty.
Koska sulla alkoi epilepsia?
"Mulla on ollut kuumekouristuksia ihan pienestä, mutta ne saatiin
joskus 78 vuoden iässä kuriin, ja lääkitys lopetettiin. Kohtaukset alko
uudestaan, kun mä olin 16, ja niitä oli sillon säännöllisesti melkein päivittäin.
Nyt pieniä kohtauksia tulee silloin tällöin, ja isompia kohtauksia ehkä yksi tai kaksi
vuodessa."
Mitä sä aattelit, kun epilepsia alko uudestaan?
"Aluksi mä en kertonut kenellekään. Mua inhotti ajatus
siitä
en ole koskaan ollut kenenkään armoilla. Vanhemmat erosivat, kun olin
kymmenen ja mä olin se, joka huolehti perheestä ja pikkusiskoista. Nuoruusajan kriisit
hoidin itse, hain rajat kokeilemalla ja etsin oikean ja väärän riehumalla
kaupungilla
eli mä olin aika paha nuori."
"Kun sitten yhtäkkiä en pystynytkään huolehtimaan itsestäni,
se oli kaikista vaikeinta
Että olin tavallaan muiden ihmisten riesana. Eihän se
sitä ikinä sanonu, mutta mulle tuli sellanen olo. Se oli täyttä sotimista,
että minä en ole avuton! Missään asiassa ei saanut auttaa
Mä oon aina
pitäny ittestäni huolta, ja pidän edelleen, niin että haistakaa helvetti paska,
minua ei tarvi auttaa! Niin meni pari, kolme vuotta, kunnes sitten pikkuhiljaa
älysin, että no helvetti, en mä aina tule yksin toimeen."
Kapinoitsä jotenkin muuten sairautta vastaan?
"Aluksi mulla oli monet lääkkeet, mutta mä kävin silti koulun
diskoissa. Menin sinne vain näyttääkseni, että perkele mähän olen samanlainen
kuin kaikki muutkin! Ja aina kun tuli strobovalot tai yritin ottaa olutta, sain
kohtauksen. Niin mä sitten yks kerta päätin, että seuraavalla kerralla en tänne
tule."
Mitä sä sitten teit?
"Kirjottamisesta tuli siinä vaiheessa tärkeä asia. Sitten mä
olin paljon kotona, en katsonut telkkaria, enkä kuunnellut paljon musiikkiakaan. Aloin
lukea ihan hulluna. Se oli periaatteessa kai itsesuojeluvaistoa, etten enää halunnut
mennä kaupungille riehumaan ja juomaan."
MISTÄ ANNA AINE HERMOSTUI?
Somaattinen pitkäaikaissairaus vaikuttaa väistämättä jossakin
vaiheessa myös henkilön psyykkiseen ja sosiaaliseen hyvinvointiin. On melko
tyypillistä, että sairauden toteamiseen liittyy kriisivaiheen tunnereaktio, joka voi
edetä myös vakavaan masennustilaan (ks. esim. Epilepsialehti 4/99).
Sopeutumishäiriötasoisen masennuksen hoidossa keskeistä on asian psykologinen
käsittely, tiedon hankkiminen ja motivointi itsestään huolehtimiseen. Esimerkiksi
Epilepsialiitto järjestää sopeutumisvalmennuskursseja, joilla asiantuntijoiden ja
vertaisryhmän kanssa kokemuksia voidaan jakaa. Se on osoittautunut monelle
tarpeelliseksi, koska omien läheisten kanssa puhuminen voi olla vaikeaa.
Miten sun kaverit reagoi epilepsiaan?
"Osa kavereista lähti pois, katosi kuin tuhka tuuleen. Osa tuli
kyllä pikku hiljaa takaisin, ne vaan pelkäsivät, etteivät osaa tehdä mitään. Siihen
aikaan mä vielä seurustelin miehen kanssa. Kun mä kerroin, että mulla on epilepsia, se
katto mua vähän aikaa, ja lähti sitten pihalle
Vuoden päästä se palasi
pyytämään anteeksi."
Siis se sano suoraan, että se lähti epilepsian takia?
"Kyllä. Ei se musta ollut surullista, mä olin sille vihainen,
ihan raivona!! Mutta annoin mä anteeksi. Ja suurin osa kavereistahan säilyi, koska
ihmisenä mä en ollut muuttunut mihinkään."
Mitä tapahtu, kun sä sait ensimmäisen kohtauksen koulussa?
"Se aiheutti melkein yleisen sydänkohtauksen
Anna Aine, mun
hyvä ystävä sillä hetkellä, hermostu totaalisesti. Se suuttui mulle, että jumalauta
ihminen, sä et saa hävetä! Ei se ole sinun vikasi, että sinulla on epilepsia, et sä
saa hävetä tuommosta asiaa! Minua hävetti vaan enemmän, kun se huusi
ei se,
että minulla on epilepsia, vaan se etten ollut kertonut. Olin niin tyhmä, että olin
hävennyt itsestäni yhtä pientä osaa. Ja sen jälkeen kyllä kerroin."
"Itse asiassa voisin varmaan kiittää Anna Ainetta siitä, että
kiitos, kun huusit minulle! Nut uskallan kertoa asian, ja ettei minussa ole mitään
vikaa, vaikka minulla epilepsia onkin."
Miten opettajat suhtautu?
"Osalla opettajista oli asiallista tietoa, toisilla tuli paniikki
ne pelkäsivät tunnilla, että saan kohtauksen. Mua pyydettiin pitämään
epilepsiasta tiedotustilaisuuksia. Kaverillani Tarjalla on diabetes, ja me tehtiin se
yhdessä. Eli hän kertoi diabeteksesta, minä epilepsiasta."
Tässä vaiheessa haastattelua Hannan kännykkä soi. Puheesta
selviää äkkiä, että kämppäkaveri Kati tekee tarkistussoiton, onko kaikki kunnossa.
Toimittajalle tulee kiusallinen flashback tv:n komediasarjasta Frasier, jonka jaksossa
kerran neuvottiin, että ikäviltä treffeiltä pääsee liukenemaan, kun pyytää kaveria
soittamaan tunnin päästä.
Hanna kuitenkin tarkentaa sovinnollisesti:
"Se tekee tätä aina, jos musta ei ole kuulunut tiettynä aikana.
Se arvioi, koska esimerkiksi teatteriharjoitukset on loppu. Jos mä olen vaikka kaverin
kanssa mennyt istumaan johonkin, niin aina soi puhelin, jos en ole itse älynnyt
ilmoittaa. Yleensä käy niin, että siinä vaiheessa, kun alan harkita tekstiviestin
laittamista, niin puhelin soi ja sieltä kysytään, että oletko sä vielä
hengissä."
"Joskus lukioaikana olisin loukkaantunut niin pahasti, että
olisin voinut ruveta itkemään: Ei tarvi, en mä oo hengenvaarassa. Jos mä
kuolen, niin okei, mä kuolen. Antakaa mun elää siitä huolimatta normaalisti, älkää
kyselkö koko ajan mitä tapahtuu!"
JOULUKUUSTEN
YKSILÖLLISYYDESTÄ
Yksi vanhoista epilepsiaan
liittyvistä yleistyksistä on, että epilepsiapotilailla olisi muista eroava erityinen
persoonallisuustyyppi. On väitetty, että potilaat joilla on muutoksia ohimolohkossaan,
ovat muita ailahtelevampia, hyökkäävämpiä, itsekeskeisempiä, herkempiä murehtimaan
ja pohtimaan filosofisia kysymyksiä.
Olitsä epilepsian takia koulun virallinen kummajainen?
"Itse asiassa mua taidettiin pitää muutenkin kummajaisena.
Tilanne ei muuttunut siltä osin mihinkään. Mä olin punkkari-anarkisti, toinen kenkä
oli vihreä, toinen punainen. Toisessa korvassa roikkui koho, josta oli tehty
avaimenperä, toisella puolella mollamaija ja pieni ruusu. Mun hiuksiin oli värjätty
keltaisia ja sinisiä täpliä, ja kun värit sekottuivat, siitä tuli vihreää
niin kuin homejuustossa. Kerran äidinkielen tunnilla yksi ihminen sanoi, että Hanna, sä
oot kuin joulukuusi! Me ollaan kaikki erilaisia. Kaikista tavallisimman näköinenkin
ihminen on erikoinen. En mä ajattele olevani sen omituisempi tai erikoisempi kuin kukaan
muukaan."
Miten ihmiset tänä päivänä suhtautuu, kun ne kuulee sun
sairaudesta?
"Hyvin. Niille ehkä tulee se reaktio, että apua mitä me osataan
tehdä. Mä haluan ensin tietää, tuleeko ihmisestä mun kaveri, liikunko samoissa
porukoissa ja näenkö sitä useasti. Sitten vasta kerron sille, ettei säikähdä, jos
tulee kohtaus ja kerron, miten täytyy toimia."
Hirvee klishee, mut ootsä koskaan aatellu, että epilepsia olis
jotenkin rikastuttanut sun elämääs?
"Oon mä oppinut tästä sen, että ihminen ei aina tule yksin
toimeen. Ihmisellä on oikeus pyytää apua ja olla heikko. Mutta ei se ollut helppoa,
kaks vuotta olin ihan hukassa. Mä pelkäsin olla heikko
tai heikkouden leimaa,
vaikka koko hommahan ei edes ole heikkoutta. Heikompi mä olin sillon, kun en osannut
pyytää tai ottaa vastaan apua. Monessa suhteessa epilepsia on takonu mun päähän
järkeä. Ja tuohan se vähän väriä elämään aiheuttamalla huvittavia, ärsyttäviä
ja noloja tilanteita. Lukioaikana lääkkeiden ja kohtausten paljous aiheutti sen, että
unohdin asioita helposti ja saatoin nukahtaa bussiin. Kerran olen herännyt Kemistä, kun
menin Tornioon kouluun! Kouluvihkosta pystyi seuraamaan, milloin on tullut pieni kohtaus.
Kaverit ihmettelivät, kun muistiinpanot oli ihan sairaita!"
Millainen sun epileptikkoidentiteetti nykyään on?
"Nyt epilepsia on vain osa elämää, en tunne leimautuvani sen
takia. Se on osa fysiikkaani, minusta ja persoonastani riippumaton. Mä otan lääkkeet
kolmesti päivässä, ja unohdan sen sitten. Lääkkeiden otosta on tullut rutiini, niin
kuin hampaiden pesusta. Kivoja kumpikaan ei välttämättä ole, mutta niiden avulla
elämä on helpompaa
säästyy reiiltä ja kohtauksilta. Jos tulee kohtaus,
niin se tulee, ja sitten mä levähdän. Ystävät tietää, mitä tehdä, ja kun kohtaus
on ohi, heitetään pientä kuittia ja pelleillään ja elämä jatkuu."
JULIA JA JULIA
Hanna rakastaa elokuvia, eivätkä ne ole pimeässä salissakaan
silmälle samanlainen epilepsiakohtausta provosoiva tekijä kuin diskojen välkevalot.
Yksi suosikeista on Romeon ja Julian uusi filmatisointi. Shakespearen tekstejä tulkitaan
nykyään paljon vapaammin kuin ennen. Hamletia on esittänyt useampikin nainen. Ei
sillä ole väliä, onko Hamlet tyttö vai poika. Merkittävää on, mitä hän edustaa ja
missä ympäristössä, kuten eräs kriitikko on todennut.
Hannallekaan ei ole tärkeää, onko hänen Romeonsa mies.
Koska sä ensimmäisen kerran ihastuit naiseen?
"Mä olin ihastunut tyttöihin pienestä asti, mutta en aluksi
tiennyt, mitä se tarkoittaa. Mä vaan mietin, että jos olenkin käsittänyt ihan
väärin. Ensimmäisen kerran tajusin sen oikein, kun olin 17-18-vuotias. Eli suuret asiat
tapahtu melkein kaikki yhtä aikaa. Mä tapailin silloin kyllä miehiä, mutta ne kaikki
sanoivat, että mies ei taida olla oikea henkilö sulle. Niin musta alko tuntua, että mä
olen biseksuaali. En vielä silloin ajatellut olevani lesbo, mutta ymmärsin, kummasta
sukupuolesta mä tykkään."
Olikse helpottava vai ahdistava havainto?
"No mulla on nytkin identiteettikriisi
17-vuotiaana oli se
ensimmäinen Suuri Ihastus, jonka mä hyväksyin. Mä mietin kauan aikaa, ennen kuin
hankkiuduin ns. lesbopiireihin. Mä mietin, että miten mä pääsen, mikä on oikea tie,
mitä mä haluan, miksi, onko se hyvä
Sen jälkeen kerroin asiasta avoimesti
opiskelijakavereilleni, kämppiksilleni ja muille, jotka oli kiinteesti mun elämässä.
Opiskelin käsi- ja taideteollisessa oppilaitoksessa, eikä siellä kukaan kysynyt, että
miksi teet noin tai miksi olet lesbo. Ympäristö oli mielekäs ja ystävällinen.
Illanistujaisissa me juteltiin kaikesta elämään liittyvästä, myös seksuaalisuudesta,
ja musta avoimuus on paras tapa lisätä suvaitsevaisuutta."
Eikö sua seksuaalivähemmistön edustajana missään leimattu tai
syrjitty?
"Koulussa muhun luotettiin monessa paikassa enemmän juuri sen
takia, että mä olin avoimesti sitä, mitä olen. En hävennyt lesboutta, niin kuin olin
joskus hävennyt epilepsiaa. Sanottiin, että mun täytyy olla vahva persoona, joten mut
valittiin luokan ääneks ja moniin oppilaskunnan luottamustoimiin. Jos lesbous leimaa mua
jotenkin, niin mun mielestä se on sen ihmisen päässä oleva vika, joka sen homman
tekee. Jokainen on yksilö ja voi ansaita arvostuksensa sinä, mitä on ja se oikeus
sillä on. Jos ihminen arvioidaan lesbouden, homouden, epilepsian tai muun sairauden
takia, niin useimmiten sen tekee epävarmuus tai pelko."
ENSIMMÄINEN PARI
KAAPISTA ULOS
Hannalla on kaksi
pikkusiskoa, Linda (17) ja Olga (15) sekä pikkuveli Veeka (8). He kuuluvat isän ohella
läheisimpiin ja tärkeimpiin ihmisiin, joiden kanssa Hanna haluaa jakaa maailmansa.
Miten sä kerroit sun perheelle?
"Siinä vaiheessa, kun me mentiin kihloihin ja muutettiin yhteen ex-kihlattuni
Hannan kanssa, mä kerroin mun perheelle. Mä mietin kauan, että miten mä kerron, ja
päädyin siihen, että suoraan sanominen on kaikkein helpointa. Sen jälkeen voi sitten
esittää kysymyksiä. Mä alotin Lindasta, tää on hyvä tarina
Se pelas korttia
ja mä istuskelin juttelemassa sille. Yhtäkkiä mä sanoin, että haluatko tietää,
kenen kanssa mä seurustelen? Voisin kyllä kertoa, kun varmasti tulette näkemään
piakkoin.
- No joo, mielellään, sanoi Linda
siihen. Mä sanoin, että mitä sä ajattelisit siitä, että se ei olekaan mies? Se vaan
jatkoi kortinpeluuta ja katsoi mua vähän aikaa.
- Ai, se on siis nainen.
- Joo.
- Ai. Sä oot homo?
- Periaatteessa kyllä, mutta homot on miehiä ja mä olen lesbo.
- Niin joo, aivan joo, just joo. No, tykkäätsä naisista paljonkin?
Miksä muuten naisista tykkäät? Linda vaan pelasi korttia eteenpäin. Ja sanoi sitten
yhtäkkiä:
- Ai niin muuten, Olgalle voisit kertoa tästä vähän varovaisemmin.
Olga oli reagoinut kuulemma Olussa erittäin vahvasti naispariskuntaan. Tää osoittautui
kuitenkin väärinkäsitykseksi, joten kaikki siis meni ihan hienosti."
Entäs teiän isä, reagoiko se sun ulostuloon mitenkään
radikaalimmin?
"Kun me Hannan kanssa mentiin isän luo, niin Linda ja Olga oli
koko ajan, että kertokaa nyt. Isä istui nojatuolissa, Linda sen vieressä ja me
istuttiin Hannan kanssa vierekkäin sohvalla. Mä sanoin, että miten tämä asia
kerrotaan, kumpi kertoo? Me katsottiin vähän aikaa toisiamme ja kumpikin sanoi yhteen
ääneen, että me muuten sitten seurustellaan ja ollaan kihloissa.
Isä katsoi vähän aikaa ja sanoi:
- Ai jaa, mä olen sitten vissiin appiukko. Ja käveli sitten
keittiöön. Hanna oli vienyt sille viskipullon lahjaksi, ja otettiin siitä paukut
kihlajaisten kunniaksi. Sen jälkeen iskä sitten tokaisi, että itse asiassa hän on jo
jonkun aikaa odottanut, että sä kerrot tämän ääneen. Isä tuntee mut erittäin
hyvin."
TAISTELEE TUULIMYLLYJÄ
VASTAAN?
Arkisista vastoinkäymisistä
tulee elämäntavan koetinkivi, olipa sitten kyse seksuaaliseen suuntautumiseen tai
vaikeaan sairauteen liittyvistä ennakkoluuloista, syrjinnästä ja
sopeutumisvaikeuksista.
Miten sä oot selvinny toisaalta epileptikkona ja toisaalta lesbona?
"Sopeutuminen homoseksuaalisuuteen oli tuhannella helpompaa!
Lesbous on minä, osa mun persoonaa tässä ja nyt, ja mä voin kuitenkin valita, haluanko
mä antaa ihmisille julki, mitä olen tai haluanko olla onnellinen, annanko itselleni
luvan olla lesbo. Ja TOTTAKAI mä haluan olla onnellinen, niinhän me kaikki
Mun
tapa selvitä asioista on ollut huumori ja kirjoittaminen. Se kamala itseironia, minkä
mä löydän itsestäni
tai ei kamala, vaan ihana itseironia."
Tuleeko se ironia siitä, että tuntee itsensä niin hyvin?
"En mä tiedä, tunnenko mä itseäni kokonaan. Tunnen kyllä,
mikä ja minkälainen mä olen, mutta on asioita, jotka muuttuu. Tavallaan olosuhteet
yrittää löytää musta jotakin, jota en tiedä, onko olemassakaan. Ihminen on ehkä
kokonaisempi pystyessään valitsemaan oman kantansa, antaessaan itsensä valita. Mä
tiedän itsestäni tietyt asiat, ja niiden avulla pystyn valitsemaan itselleni parhaan
ratkaisun."
"Ei pidä rajata aluetta, missä olet tai mitä olet, koska koko
ajan maailmassa tapahtuu asioita. Ja siihen sopeudutaan, ja siitä voi taas löytyä
jotain hyviä puolia. Se voi opettaa jotain, mitä ei ehkä heti ollut valmis
hyväksymään. Isän mielestä mä olen aina ollut tämmöinen tuuliviiri. Mun mielestä
kokeilu ei tee ihmisestä huonompaa eikä tyhmempää, vaan ehkä vähän viisaamman. Muut
sanoo, että mä teen päätökset nopeasti, mutta itsekseni mä kyllä harkitsen."
Eikse oo kuitenkin niin, että me synnytään yhteiskuntaan, jossa
oletusarvoisesti kaikki on heteroita, ja siitä täytyy sitten poisoppia, jos
huomaa olevansa jotakin muuta?
"En ole ajatellut sitä noin, vaikka se ehkä suuren enemmistön
kannalta pitääkin paikkansa. Mä olen koko ikäni nähnyt kavereita, enkä ole koskaan
ajatellut, että maailma olisi esimerkiksi pelkästään valkoisille tai heteroille.
Jokainen kokee asiat omalla tavallaan."
Voitko sä itse elää avoimena ja onnellisena tulematta
henkilökohtaisesti loukatuksi? Kannattaisiko joskus yksityisen edun nimissä vaieta?
"Paha kysymys
Mulle epilepsia ja lesbous ovat kuitenkin
päivänselviä juttuja. Mä olen avoin antaen toisten ihmisten olla avoimia. Jos ne ei
halua ottaa vastaan sitä, mitä mä sanon tai olen, niin sitten ne voi kieltäytyä mun
seurasta. Se on sitten ihan sama minkä takia."
Mitä sä luulet, että lainmuutos parisuhteen virallistamisesta
vaikuttaa ennakkoluuloihin ja fobioihin?
"Me tehdään työtä sen eteen koko ajan, että ne vähenis.
Pienin askelin asioista tulee todellisia. Ja mitä enemmän niistä tulee todellisia,
sitä valmiimpi yhteiskunta on meidät hyväksymään."
Sitä sopii toivoa, jottei Hanna Siivola enää uudella vuosituhannella olisi
lainsuojaton. Minne unohtui toimittajan kyynisyys, voisi joku kysyä. Vastaus: Ehkä se
jäi paluumatkalla linja-autoon tai hukkui satakuntalaiseen maisemaan, johonkin
sinne välille.
ANNA-MARIA MÄKI-KUUTTI
Sivun alkuun