Kirjailtua elämääZ (setalehti) 6/1996
Virkistin väsähtänyttä ruotsinkielen lukutaitoani Louise Boije af Gennäsin uudella romaanilla Stjärnor utan svindel. Se on ruotsalaisen romaanikirjailijan ja televisiokäsikirjoittajan omaelämänkerrallisesti painottunut kohukirja, jossa kerrotaan miten yläluokkaisesta ja oikeistolaisesta aviovaimosta tulee lesbofeministitoimittajan elämänkumppani. Samalla huvila Tukholman hienostolähiössä vaihtuu naisrakastetun kanssa jaettuun kerrostalokämppään Söderissä. Juuri näinhän tapahtui kirjailijalle itselleen hänen tavattuaan homolehden toimittajana tunnetun Mian Lodalenin.
Elämänmuutos oli melkoinen. Sen kuvaus onkin hyvin yksityiskohtainen eikä tunnu säästävän ketään. Ystävät ja näennäisystävät, sukulaiset ja tuttavat, epäilijät ja tukijat, läheiset ja etäisemmät ihmiset piirretään terävästi, ja erityisen kirkas valokeila suunnataan kertojaminään. Kuinka hän uskaltaa olla noin avoin?
Sitten mieleen tulee epäilys onko kirjailijan avoimuus sittenkään avoimuutta. Kirjan Sophie rakastaa kutsuja ja keskusteluja, mutta silti lukija saa vaikutelman yksinäisestä ihmisestä joka on kaikkialla hieman outo lintu, ja erityisen erilainen elämänmuutoksensa jälkeen. Kun syvää samanmielisyyttä ei löydy edes läheisten piiristä, kirjoittamisesta ja itsensä esittämisestä saa liittolaisen. Avoimuudesta tuleekin sanoilla vuorautumista. Sophie/Louise on vähemmän yksin kun kerrottu tarina on hänen puolellaan.
Kun Ruotsin sisälukutaitoani on kirjan verran rapsutettu ruosteesta, voin siirtyä Norjan oikeusministerin, Anne Holtin ruotsinnettuihin dekkareihin. Onko niiden punatukkaisella etsivällä yhteyksiä kirjoittajan minään? Holtin tapauksessa avoimesti lesbo poliisi, Hanne Willemsen, suojelee vieläkin tehokkaammin kertojaansa.
Kun lesbo alkaa tutkiskella kokemuksiaan kirjoittamalla, on monen lesbominuutta heijastelevien tekstien henkilönä eräänlainen kirjoittajan alter ego, nainen joka muistuttaa kirjoittajaa eikä sittenkään ole hän. Kertomuksen sankaritar on se kirjailijan arkikokemuksen piiristä vielä puuttuva sukulaissielu ja toveri, joka on romaanissa kokenut samat vastoinkäymiset ja samat kasvukivut kuin kirjoittaja itse.
Maailmassa jossa ihminen ja varsinkin lesbo voi tuntea olevansa lohduttoman yksin voi omia rivejään vahvistaa itsensä näköisellä ja oloisella henkilöllä. Ehkä nimenomaan romaanihenkilön vapauttava erillisyys kertojastaan on alunperin motivoinut kertomistapahtuman. Siksi Sophie ei ole aivan identtinen Louise Boije af Gennäsin kanssa, eikä Anne Holtin Hanne Willemsen ole kovin samannäköinen kuin Norjan oikeusministeri, mutta näillä kirjailevilla naisilla on kirjoissaan päähenkilöitä joiden ansiosta he eivät kirjoittajina ole niin outoja ja orpoja arkimaailmassaan.
Jokaisella kirjoittajalla on kai kiusaus tukeutua omaan tekstiinsä. Moni on joskus leikitellyt ajatuksella kertoa oma versionsa elämänsä kipeistä tapahtumista ja lämmitellyt ajatuksen herättämällä ohikiitävällä vallan tunteella. Oman sisäpuolensa kääntäminen ulospäin on kuitenkin yksinäistä puuhaa.
Eräs ystäväni kertoi miten hän teini-iässä oli katsomassa teatteriesitystä ja näki äkkiä oman elämänsä arkidraamana jonka käsikirjoitus on vielä kesken ja hänen oman itsensä luotavissa. Hän kuuluukin niihin harvempiin tuntemiini kirjoittamisesta kiinnostuneisiin lesboihin jotka eivät tunnu suunnittelevan omaelämänkerrallisen romaanin julkaisemista. Elämän seuraavan luvun yllätykset ja käänteet työllistävät hänen mielikuvituksensa, ja ilmaantuvat ystävien ja tuttavien luettaviksi mietiskelyinä. Niistä on kuulevinaan todellisen vallantunteen - elämän kirjoittamisesta eteenpäin eikä takaperin.
Itse kokosin vanhat Z-lehden pakinani verkkoon (http://www.seta.fi/~eva/z/). Niitä järjestellessäni mietin millaista kuvaa ne antavat kirjoittajastaan. Ehkä minäkin kirjoitan tässä itselleni alter egoa, pakinoivaa ihmistä joka sanoo viisaammin kuin minä sanoisin ja jonka varjossa voin itse lämmitellä.