Euroopan yhteisö ei pitkään ollut juuri enempää kuin taloudellisen yhteistyön kanava vailla omaa sosiaalista ohjelmaa tai erillistä ihmisoikeuspolitiikkaa. Sen piirissä on kuitenkin otettu kantaa homoseksuaalien oikeuksiin 1980-luvulta lähtien. Yhteisön laajeneminen 1990-luvulla Euroopan Unioniksi sekä sen poliittisen ja taloudellisen merkityksen kasvu ovat tehneet homojen ja lesbojen oikeuksia tukevan ihmisoikeusnäkökulman yhä tarpeellisemmaksi EU:nkin piirissä.

Euroopan yhteisöön on pitkään kuulunut joukko vauraita Länsi-Euroopan maita, joiden kiinnostus on keskittynyt kaupankäynnin ja työvoiman liikkumisen sääntelyyn. Yhteisöllä ei ole ollut omaa ihmisoikeusasiakirjaa, eikä sen perustamisasiakirjoissa edes viitata perus- tai ihmisoikeuksiin, joten sen oikeus ei ole myöskään saanut käsiteltäväkseen homoseksuaalien syrjintään liittyviä tapauksia. Rooman sopimuksessa 1957 määriteltyihin neljään vapauteen (tavaroiden, palvelujen, pääoman ja työvoiman vapaa liikkuvuus) on kuitenkin katsottu liittyvän oma ihmisoikeusulottuvuutensa, jota voidaan soveltaa melko vapaasti yhteisön etujen mukaisesti.

Vuonna 1987 hyväksyttiin Yhtenäisasiakirja, joka laajensi yhteisön toimivaltaa mm. sosiaalisen yhteistyön piiriin, ja vuonna 1993 solmitussa Maastrichtin sopimuksessa Euroopan Unionista yhteistyöalueita laajennettiin entisestään.

Euroopan Parlamentti: hyvää tahtoa ja kauniita aikeita

Kun Euroopan yhteisön piirissä alettiin tukea homoseksuaalien oikeuksia, se tapahtui Euroopan Parlamentissa. Tällä Unionin ainoalla demokraattisesti vaaleilla valitulla elimellä on kuitenkin hyvin vähän valtaa muihin elimiin verrattuna. Se voi antaa suosituksia ja julkilausumia, mutta ei esimerkiksi kykene käynnistämään EU:n lakien tai muiden sitovien asiakirjojen muutosprosessia. Yhtenäisasiakirja antoi sille kuitenkin lykkäävän veto-oikeuden yhteisön lainsäädäntöön.

Ensimmäinen Euroopan Parlamentin homoja ja lesboja koskevista kannanotoista oli 1984 julkistettu italialaisen Vera Squarcialupin raportti seksuaalisen syrjinnän estämisestä työpaikalla. Siinä homoseksuaaleihin kohdistuvaa syrjintää paheksutaan voimakkaasti, ja jäsenvaltioita kehotetaan mm. kumoamaan homoseksuaalisia suhteita kriminalisoivat lakipykälät, säätämään hetero- ja homosuhteille yhtenäiset suojaikärajat, lopettamaan seksuaalisen suuntauksen perusteella tapahtuva poliisivalvonta sekä poistamaan homoseksuaalisuus kansainvälisestä tautiluokituksesta. Raportti kehotti jäsenmaita vastustamaan seksuaalisen suuntauksen perusteella tapahtuvaa työsyrjintää sekä laatimaan kattavan raportin lesbojen ja homojen eri elämänaloilla kohtaamasta muustakin syrjinnästä.

Squarcialupin raportti sai aluksi tukea sosiaaliasioiden brittikomissaarilta, joka lupasi komissionsa ryhtyvän sen perusteella toimiin työsuhdeturvan parantamiseksi yhteisön lainsäädännössä. Lupaukset olivat kuitenkin ennenaikaisia, sillä komission myötämielisyys homoseksuaaleja kohtaan loppui lyhyeen. Raportissa kaavailtuihin toimiin ei koskaan ryhdytty.

Euroopan Parlamentti on monissa myöhemmissä suosituksissaan ja raporteissaan maininnut seksuaalisen suuntauksen yhtenä syrjintäsuojaa edellyttävänä ominaisuutena. Näihin kuuluvat mm. raportti naisiin kohdistuvasta väkivallasta (1986), raportti AIDSin vastaisista toimista (1989 ja ohjelma 1991), raportti työntekijöiden perustavanlaatuisista sosiaalisista oikeuksista (1989), raportti rasismista ja ulkomaalaisiin kohdistuvasta vihasta (1990) sekä eurooppalainen lasten oikeuksien julistus (1992).

Helmikuussa 1994 Euroopan Parlamentti hyväksyi päätöslauselman 'Homoseksuaalien ja lesbojen tasaveroisista oikeuksista Euroopan yhteisössä' Äks. liite 2Å. Selvästi äänin 159-96 hyväksytyn esityksen oli laatinut saksalainen Claudia Roth. Siinä jäsenmaille annetaan joukko voimakassanaisia suosituksia, mm. lesbo- ja homoparien oikeudesta adoptioon ja avioliittoon. Päätöslauselma kohtasi voimakkainta vastustusta katolisen kirkon taholta, kun paavi Paavali II totesi päätöslauselman "Jumalan luonnollisen järjestyksen vastaiseksi".

Euroopan komissio ja ministerineuvosto: valtaa ja välinpitämättömyyttä

Euroopan komissio muodostaa EU:n varsinaisen virkakoneiston. Sen johdossa ovat jäsenmaiden piiristä valitut komissaarit, jotka virastoineen huolehtivat EU:n hallinnollisista rutiineista ja virallisten esitysten valmistelusta.

EU:n ylin päättävä elin on puolestaan ministerineuvosto. Sen tehtävänä on varsinaisten jäsenmaita sitovien asetusten ja direktiivien säätäminen. Ministerineuvosto koostuu jäsenmaiden hallitusten edustajista, ja sen kokoonpano vaihtelee riippuen käsiteltävästä asiasta.

Euroopan Parlamentin esityksiin homoseksuaalien aseman parantamiseksi on annettu EU:n päättäjien taholta nihkeitä vastauksia, joissa on vedottu siihen, etteivät Euroopan yhteisön ja EU:n asiakirjat anna valitettavasti mitään mahdollisuuksia käytännön toimenpiteisiin. Koska homoja ja lesboja ei mainita sopimusteksteissä erikseen, ei komissiolla ainakaan omien lausuntojensa perusteella myöskään ole 'laillista kompetenssia' puuttua seksuaalisuutta koskeviin asioihin.

Tammikuussa 1990 Euroopan Parlamentin brittijäsen totesi sosiaaliasioiden komission istunnossa, että homoseksuaaleihin kohdistuva syrjintä on este vapaiden sisämarkkinoiden muodostumiselle. Jonkin jäsenmaan lainsäädäntö nimittäin saattaa estää homo- ja lesbotyöntekijöiden vapaata liikkumista heidän pyrkiessään välttämään syrjiviä olosuhteita. Komission puheenjohtaja Jacques Delors joutui myöntämään, että Euroopan yhteisön artikla 100a todellakin antaa komissiolle mahdollisuuksia käytännön toimiin syrjinnän ehkäisemiseksi.

Euroopan yhteisön sosiaaliasioiden komission edustajien myöhempien tarkennusten mukaan yhteisö ei kykene lainsäädännöllä vaikuttamaan homoseksuaaleihin jäsenmaissa kulttuurierojen vuoksi kohdistuvaan syrjintään, vaikka yhteisön asiakirjat antavatkin sille joitakin toimintavaltuuksia yhteisön tasolla. Kun eräs Euroopan Parlamentin jäsen vaati toukokuussa 1990 komissiolta kunnollista kannanottoa homoseksuaalien oikeudet turvaavista toimenpidemahdollisuuksista, Delors toisti, ettei komissiolla ole "valtuuksia puuttua jäsenvaltioiden seksuaalivähemmistöihin mahdollisesti kohdistamaan syrjintään" ja suositteli Euroopan ihmisoikeussopimusta parempana lähtökohtana homoseksuaalien asian ajamiseksi.

Vuonna 1991 englantilainen homoaktivisti Peter Tatchell nosti muodollisen kanteen Euroopan komissiota vastaan, todeten valituskirjelmässään, että komission valitsema passiivinen suhtautuminen homoseksuaalien oikeuksiin oli ristiriidassa Euroopan yhteisön perusasiakirjojen kanssa.

Silloisen sosiaaliasioiden komissaarin Vasso Papandreoun myönteinen suhtautuminen ILGA:n ja homoseksuaalien kansalaisoikeusjärjestöjen huolellisesti valmistelemiin esityksiin johti kuitenkin joihinkin edistysaskeliin. Vuonna 1991 sosiaaliasioiden komissio julkaisi suosituksen työpaikkanormistoksi, 'Miesten ja naisten arvokkuuden suojeleminen työpaikalla' jossa syrjintä sukupuolisen suuntautumisen nojalla tuomittiin ensimmäisen kerran Euroopan yhteisön syrjintäsuojanormistossa.

Sosiaaliasioiden komissio nimitti myös erityisen virkailijan toimimaan yhteyshenkilönä homoseksuaaleihin liittyvissä asioissa. EU:n elimet ovat rahoittaneet tutkimuksen homoseksuaalien asemasta Euroopan yhteisössä, Homosexuality: A European Community Issue (1993) sekä selvityksen lesbojen asemasta, Lesbian Visibility: A Report about Lesbians within the European Community (1993).

Eurooppa yhdentyy, yhdentyvätkö homot ja lesbot?

Euroopan yhteisön laajeneminen Euroopan Unioniksi 1990-luvulla on tapahtunut monella tasolla. Ensinnäkin yhteisö laajenee maantieteellisesti yhä useampien maiden pyrittyä sen jäseniksi. Pohjoismaissa homoseksuaalien asema on parempi kuin Euroopan yhteisöön kuuluvissa maissa keskimäärin. Voidaanko tämä hyvä asema säilyttää Euroopan Unionissa? Voidaanko samoja oikeuksia soveltaa muissa Unionin jäsenmaissa? Merkitseekö Itä-Euroopan maiden myöhemmin tapahtuva mukaantulo vastaavasti homoseksuaalien aseman keskimääräistä heikentymistä? Onko Euroopan Unionista enemmän haittaa vai hyötyä homoille ja lesboille?

Laajentumisen toinen taso on Unionin sisällöllinen syventyminen. Vuonna 1993 solmittu Maastrichtin sopimus laajentaa Euroopan Unionin yhteistyöalueita ohi pelkän talous- ja rahaliiton. Laaja yhteistyö sisä- ja oikeusasioissa on jo ETA-sopimuksen myötä arkipäivää Suomessakin, ja asettaa kansalaisjärjestöille haasteita EU:n ja ETA:n tavoitteiden soveltamiseksi paikallistasolle. Maastrichtin sopimuksen ns. läheisyysperiaate pyrkii siihen, että päätökset tehtäisiin mahdollisimman lähellä kansalaisia. Merkitseekö tämä sitä, että EU:n elimet jättävät homojen ja lesbojen aseman kunkin jäsenvaltion 'yksityisasiaksi', vai missä määrin valtioiden välisiä sopimuksia voidaan tulkita niin, että ne suojaavat myös homoseksuaaleja siinä missä muitakin kansalaisia?

Vaikka homojen ja lesbojen oikeudet kirjattaisiinkin EU:n sosiaalisiin asiakirjoihin, onko sittenkään varmaa, että niitä kunnioitetaan suuressa ylikansallisessa järjestelmässä, jonka päätöksentekoprosessit ovat pitkälti salaisia? Miten voisimme valvoa suomalaisten oikeus- ja sosiaaliministerien äänestyskäyttäytymistä EU:n ministerineuvoston luottamuksellisissa istunnoissa?

Monet eurooppalaisten homoseksuaalijärjestöjen aktivistit epäilevät EU:n demokraattisuutta ja sen hyödyllisyyttä vaikutuskanavana. Monet muut uskovat, että siihen pitää voida vaikuttaa varsinkin nyt, kun sen tulevaa ihmisoikeuspolitiikkaa vasta muotoillaan.

Englantilainen poliitikko ja homoaktivisti Peter Tatchell edustaa lähinnä jälkimmäistä linjaa. Hän julkaisi 1992 teoksen Europe in the Pink jossa hahmotellaan homo- ja lesbojärjestöjen vaikutusmahdollisuuksia tulevaisuuden EU:ssa. Tatchellin mukaan niille on tarjolla on neljä lähestymistapaa: nykyisten EU-sopimusten väljempi tulkinta, EU:n sopimusten laajentaminen käsittämään homoseksuaalien oikeudet, tasaveroisuuden selkeäsanainen sisällyttäminen EU:n ohjelmaan sekä euroopanlaajuinen seksuaaliseen tasaveroisuuteen pyrkivä homo- ja lesbojärjestöjen kampanja. Käsittelemme Tatchellin näkemyksiä seuraavassa kohta kohdalta.

1. Nykyisten EU-sopimusten väljempi tulkinta.
Euroopan yhteisön komissio on useampaan otteeseen vedonnut puuttuviin valtuuksiinsa homoseksuaalien oikeusturvaan liittyvissä kysymyksissä. Samaan aikaan se on tulkinnut yhteisön perusasiakirjoja paljon vapaamielisemmin eräissä muissa kysymyksissä, mm. AIDSin leviämisen ja rasismin vastaisessa työssä. Väljempää tulkintaa tulisi ilman muuta soveltaa myös homojen ja lesbojen kohdalla.

On selvää, että EU voi niin halutessaan taata jäsenmaidensa kansalaisten tasaveroisuuden ja suojella heitä syrjinnältä. EEC:n perusasiakirjassa 1957 puhutaan ihmisoikeuksista, vapaudesta, tasaveroisuudesta, perusoikeuksista, yhteisistä menettelytavoista sekä taloudellisesta ja sosiaalisesta edistyksestä. Euroopan yhteisön 235. artikla antaa myös yhteisölle mahdollisuuden ryhtyä "tarvittaviin toimiin" mikäli sopimusasiakirjassa määritelty toimintavaltuutus ei ole kattava. Vuoden 1986 yhtenäisasiakirja puolestaan määrittelee erääksi tavoitteeksi "taloudellisten ja sosiaalisten olojen kohentamisen".

Tatchellin mukaan on ilmeistä, että EU:n jäsenmaiden kirjava lainsäädännöllinen suhtautuminen homoihin ja lesboihin on ristiriidassa yhteisön perusasiakirjassa mainitun "harmonisen kehityksen" ja useiden muidenkin valtioiden välistä yhteistyötä korostavien artiklojen kanssa.

Työvoiman vapaa liikkuvuus on se EU:n periaate, johon homoseksuaalien kansalaisoikeusjärjestöt ehkä kaikkein useimmin vetoavat. Niin kauan kuin EU:n jäsenmaat kohtelevat homoseksuaalisia kansalaisiaan mikä enemmän, mikä vähemmän syrjien, ei homoseksuaalin työntekijän liikkuminen maasta toiseen voi koskaan olla täysin syrjinnän pelosta vapaata. Voidaan ajatella työvoiman pyrkivän maihin, joissa syrjintä on vähäisempää, jolloin kyseisissä maissa työskentelevät homot ja lesbot olisivat paremmassa asemassa kuin muualla. Tämä vähentäisi ilman muuta EU:n erityisesti korostamaa työvoiman vapaata liikkuvuutta. Koska samaa sukupuolta olevien henkilöiden liittoja ei kohdeltaisi perheenä muualla kuin ne erityisesti tunnustaneissa maissa, liikkuvuutta rajoittaisi sekin, ettei homo ja lesbo voisi siirtyä toiseen maahan kumppaneineen yhtä vapaasti kuin jos kyse olisi heteroseksuaalisesta parisuhteesta.

Euroopan yhteisön eri asiakirjoissa korostetaan tasaveroisuuden ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden edistämistä. Työntekijöiden perusoikeuksien julistuksessa (1990) todetaan: "...tasaveroisen kohtelun takaamiseksi on tärkeää vastustaa kaikenlaista syrjintää, mukaan lukien syrjintä sukupuolen, ihonvärin, mielipiteen ja uskomusten nojalla ja ... solidaarisuuden hengessä on tärkeää taistella sosiaalista syrjäytymistä vastaan." Vaikka sukupuolista suuntautumista ei erikseen mainitakaan, sen voidaan ilman muuta katsoa sisältyvän em. kohtaan "kaikenlaisen syrjinnän" vastaisten pyrkimysten hengessä.

2. EU:n sopimusten laajentaminen käsittämään homoseksuaalien oikeudet.
Jotta Euroopan Unioni voisi toimia demokraattisen muutoksen välineenä, sen omankin päätöksenteon tulee olla demokraattisempaa. Meneillään oleva EU:n rakenneuudistus toteuttaa joitakin kansalaisjärjestöjen vaatimuksista, silti päätöksenteko on edelleen pitkälti keskittynyt komissiolle ja ministerineuvostolle. Vain joissakin ministerineuvoston päätösvaltaan kuuluvissa asioissa päätökset voidaan tehdä enemmistöpäätöksinä. Käytännössä tämä tarkoittaa, että homoseksuaalien oikeuksien sisällyttäminen EU:n säädöksiin ja sopimusasiakirjoihin voidaan estää mikäli yhdenkin jäsenmaan edustaja torjuu sen ministerineuvostossa.

Monet homo- ja lesboaktivistit pitävätkin EU:n sopimusasiakirjojen väljempää tulkintaa realistisempana keinona vaikuttaa, kuin sukupuolisen suuntautumisen sisällyttämistä samoihin asiakirjoihin erikseen.

Euroopan Parlamentti on se elin, joka on suhtautunut myötämielisimmin homoseksuaalien tasaveroisiin oikeuksiin. Onkin selvää, että juuri parlamentin vaikutusvallan kasvu edistäisi nopeimmin ihmisoikeuksien tunnustamista ja sosiaalisia ohjelmia Euroopan Unionin piirissä.

Tatchell katsoo, että jäsenmaiden lukumäärän lisääminen olisi pitemmällä tähtäimellä hyvä asia, joka johtaisi eri maiden lainsäädännön harmonisointiin parhaan, ei huonoimman mukaan -periaatteella. Norjan ja Ruotsin liittyminen EU:hun merkitsisi äänekkäästi homoseksuaalien oikeuksia ajavien maiden vaikutusvallan kasvua. Toisaalta monien Itä-Euroopan maiden homoseksuaaleja syrjivän lainsäädännön korjaaminen EU:n tasolle olisi todennäköisin tulos.

3. Tasaveroisuuden selkeäsanainen sisällyttäminen EU:n ohjelmaan.
Vielä nykyäänkin Euroopan Unionin asiakirjoista puuttuu selkeä sitoutuminen ihmisoikeuksien turvaamiseen. On vaikea sanoa, onko esimerkiksi EU:n oikeus etusijalla jäsenmaiden perustuslaeissa turvattuihin perusoikeuksiin nähden, saati jäsenvaltioita sitoviin kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin nähden.

Tähän saakka Euroopan yhteisön tuomioistuin on puuttunut ainoastaan selkeästi koko yhteisön oikeuksia sivuaviin tapauksiin, ja jättänyt muut omalta kannaltaan suppeampina pitämänsä tapaukset kunkin jäsenmaan huoleksi. Koko yhteisöä sivuavina tapauksina taas on pidetty sellaisia, joissa käsitellään tavaroiden, palveluiden, pääoman ja työvoiman vapaan liikkuvuuden turvaamista.

Euroopan Unionin sisällöllinen laajeneminen edellyttää epäilemättä ihmisoikeusulottuvuuden selkeämpää soveltamista niin, että sosiaalisesti syrjäytettyjen ryhmien tasaveroisuus voidaan taata. Tatchellin mukaan homo- ja lesbojärjestöjen kannattaa tukea mahdollisimman laajan tasaveroisuuskäsitteen toteutumista Unionin piirissä, eikä keskittyä pelkästään homoseksuaalien asian ajamiseen. Mikäli vaadimme yhdessä mahdollisimman monien muiden kansalaisoikeusjärjestöjen kanssa tasaveroisia oikeuksia kaikille, saamme äänemme varmemmin kuuluville ja rakennamme verkostoa, joka painostaa Euroopan Unionia kohti demokraattisempia valintoja.

Tatchell esittää EU:lle laadittavaksi sellaisen ihmisoikeusasiakirjan, joka tuntuvasti rajoittaisi sekä EU:n että sen jäsenvaltioiden mahdollisuuksia säätää homoseksuaaleja syrjiviä lakeja. Unionin piirissä noudatettavan syrjintäsuojan tulisi olla hänen mukaansa vahvempi, ja erityisen Tasa-arvoasiain asianhoitajan tulisi valvoa tasaveroisuuden toteutumista.

4. Euroopanlaajuinen seksuaaliseen tasaveroisuuteen pyrkivä homo- ja lesbojärjestöjen kampanja.
Tatchell pitää valitettavana, että vain kourallinen homo- ja lesbojärjestöjä on tehnyt mainittavampaa, koko Euroopan käsittävää yhteistyötä. Niiden tärkeimpänä toimintakanavana on ollut kansainvälinen lesbo- ja homojärjestö ILGA. Viimeksimainittu on hakenut Euroopan neuvoston neuvoa-antavaa jäsenyyttä ja tavannut Euroopan yhteisön sosiaaliasioiden komissaarin. ILGA on laatinut raportin ETA:n vaikutuksesta lesbojen ja homojen asemaan ja ollut mukana kirjoittamassa monia homoseksuaalien kannalta tärkeitä Euroopan Parlamentin raportteja ja kannanottoja.

Homo- ja lesbojärjestöjen toiminta voidaan Tatchellin mukaan keskittää kunkin tason tärkeimpiin vaikuttajiin. Talous- ja sosiaalikomitea on jäsenvaltioiden etujärjestöjen virallinen kanava unionin päätöksentekoon. Vaikka sen asema on ainoastaan neuvoa-antava, sen lausunnoilla on silti unionin päätöksenteossa paljon painoa. Siihen kuuluu työnantajien, ammattiliittojen ja muiden eturyhmien edustajia, joihin vaikuttaminen kunkin jäsenmaan kansallisella tasolla on tärkeää.

Euroopan Parlamenttiin vaikuttaminen tapahtuu jäsenmaiden omien europarlamentaarikkojen kautta. EU:n kansalaisilla myös on oikeus vedota Euroopan Parlamenttiin ja kannella sen oikeusasiamiehelle EU:n toimielinten hallinnollisten toimien lainmukaisuudesta.

Erityisen tärkeitä vaikuttamisen kohteina ovat luonnollisesti kunkin EU:n jäsenmaan komissaarit, joiden joukossa sosiaaliasioiden komissaari on ehkä keskeisimmässä asemassa. Komissaarien oletetaan toimivan valtiollisista etunäkökohdista riippumattomina.

Ministerineuvostoon kuuluu käsiteltävänä olevasta aiheesta riippuen jäsenmaiden hallitusten jäseniä, ja erityistä painoa on neuvoston kulloisenkin puheenjohtajan kannanotoilla. Tatchell ehdottaakin, että homojen ja lesbojen oikeuksia koskevat aloitteet keskitettäisiin ajankohtiin, jolloin ministerineuvoston puheenjohtajuus on langennut sellaiselle jäsenmaalle, missä homoseksuaalien oikeudet ovat keskimääräistä paremmalla tolalla.

Eri maiden homo- ja lesbojärjestöt suhtautuvat EU:hun ja sen tarjoamiin mahdollisuuksiin varsin eri tavoin. Tatchellin mielestä niiden yhteistyö on vasta alkutekijöissään. Hän ehdottaa, että järjestöjen tulisi sijoittaa Brysseliin oma yhteystoimistonsa. Se tuottaisi myötämielisten europarlamentaarikoiden ja -virkailijoiden työssään tarvitsemaan tietoa ja antaisi vastapainoksi homo- ja lesbojärjestöille tuoretta tietoa EU:n kannanotoista ja lainsäädännöstä. Tatchell toteaa:

Vain kollektiivinen, kansalliset rajat ja rajatut etunäkökohdat ylittävä yhteistyö antaa varmimmin toiveita Euroopan yhteisön 32 miljoonan homo- ja lesbokansalaisen tasaveroisien oikeuksien turvaamisesta.

Käsittelemme kirjan loppuosassa joitakin erityiskysymyksiä, joita Euroopan Unionin nykyinen ja tuleva käytäntö herättävät. Lisäksi kysymme, ovatko Euroopan rajat Unionin puitteissa liian ahtaat. Toteutuuko tasaveroisuus todella, mikäli homoseksuaalien oikeudet kirjataan EU:n asiakirjoihin siinä muodossa kuin niitä on tähän saakka käsitelty?